maanantai 13. heinäkuuta 2020

Pihatien remonttia; eli yksi iso urakka tältä kesältä ohitse

 Yksi tämän kesän iso urakka on nyt valmis.
Minä hoidin asiasta hermoilemisen ja ammattilainen teki työt!
Navetan edessä oleva tie oli vuosikymmenten saatossa kohonnut korkeammalle,
kuin navettarakennus.
Sadevedet ja lumen sulamisvedet pakkautuivat liiteriin ja ulkosaunan oville...
Tämmöinen maastoutunut tie oli ennen sen madaltamista. (Jotain ropeltamisia olin jo aloittanut..)
Navettarakennus on valmistunut vuonna 1967.
Tankkiauto rupesi hakemaan maidot tilalta 70- luvun alussa ja jonkinlainen tie on silloin tehty,
mutta ihan ilman sen kummempia perustuksia.
Se meidän kuuluisa "tankkilenkki"!
Lehmät lähtivät, eli lypsykarjan pito loppui 1991. Tankkilenkki jäi olemaan ja elämään.

Viikko sitten saapui Pasi Pennanen kaivinkoneellaan ja urakka alkoi.
Toinen mies oli traktorilla ja peräkärryllä siirtelemässä maita ja kiviä pois tieltä.
Olipa ilo seurata ammattilaisen otteita!
Jokaisen pikkupojan unelmatyö: kaivinkoneenkuljettaja!
Ahtaassa välikössä kauha vain heilui, eikä tullut osumia mihinkään ylimääräiseen!

 Ja niitä kiviä löytyi ja löytyi ja löytyi!
Pasi sanoi, että kun yhden kiven otti, niin kolme löytyi...
Aivan jäätävän isoja kiviä oli täynnä koko tien pohja!
Eipä ole turhaan tilan nimenä Louhi.
Tietä piti alentaa puolisen metriä, että sille sai oikean laskun.
Kun isä rakensi navettaa; piti sen paikalta aluksi räjäyttää isoja kiviä pois.
Muistan, kun ekaluokkalaisena tulin koulusta kotiin, ja kuului huuto: "Ampu tulee! Palaa!";
ja sitten kuului pamaus ja kiven sirpaleita lenteli ties minne saakka...
Oli se jännittävää aikaa.

 Vanhan navetan paikalta, tallin kulmilta, löytyi tämä hevosenkenkä! Aarre!
Se tuo onnea uudelle tielle.

 Talolle päin laitettiin porraskivet, koska luiskasta tuli todella korkea.
Navetan oven eduskivinä olleet vanhan kivinavetan kivet palvelevat nyt askelmina,
kun kuljetaan liiteriin, saunalle, navetalle jne.

 Aika näyttää, miten hyvin vedet alkavat osautua oikeaan suuntaan!
Uskon, että seuraavat vuosikymmenet pärjäämme tällä remontilla.

 Luiskiin kuljetin metsästä kunttaa, eli sammalta ja mustikka- ja mansikkamättäitä...
Ne peittävät ja suojaavat luiskaa.
Tykkään, sanoi kuopus.
Mitään kivikko- tai rinnekasveja...
Puutarhakeinukin oli siirrettävä tien reunasta pois, ylemmäksi.
Sen alta piti ottaa iso kivi pois ja keinu jäi keikkumaan tyhjän päälle...
Kätevästi nousi painava rakennelma kaivinkoneen kauhalla; parrujen ja liinojen avulla;
"Mihin kohtaan tämä lasketaan"?!

Kuinka ollakaan, Konsta testaa sammalmättäällä maaten luiskan sopivuutta!
Ja minä huokaisen helpotuksesta!


lauantai 11. heinäkuuta 2020

Nalletohtorin vastaanotolle saapui vanha vaaleanpunainen nalle

Tämmöinen vanha nalle saapui postipaketissa minulle korjattavaksi kesäkuun alkupuolella.
Nallen omistaja on saanut nallen mummiltaan 5-vuotiaana vuonna 1961.
Rakas nalle on kulkenut mukana nämä vuosikymmenet.
Ja se näkyy nallessa...

Voi toista reppanaa!
Vaaleanpunainen nalle oli ehjä muuten, mutta kuonoparkaa oli hellitty liikaa;
se repsotti auki ja onttona täytteistä.
Vartalo ja raajat kaipasivat lisää täytettä, korvat olivat kadonneet ja silmäpuolena nalle
näytti jo tosi surkealta.
Kaunis ja harvinainen vaaleanpunainen turkki oli nuhjuinen - eli puhdistusta, puhdistusta...

Tehdastekoisissa vanhan ajan nalleissa raajojen täyttäminen on tehty ylhäältä,
nivelten yläpuolelta; ja täyttämisen jälkeen kursittu saumat kiinni.
Siitä onkin helppoa avata ja pistää lisää täytettä.

Pulleutta alkaa olla sopivasti!
Nallen kylkiluut eivät enää törrötä...

Kuivatteluasentoja puhdistamisen jälkeen...

Nalle-herra valmiina meijän äidin ruusupensaan juurella.

Nalle sai säilyttää sen ainoan oman silmänsä; maalasin sen vain uudelleen.
Uudet korvat ompelin nallen kulunutta karvaa lähinnä olevasta mohairista.
Ja  uudet kirsu ja suu.
Nalle täynnä rakkautta!!

Kun laitoin omistajalle kuvan valmiista ja korjatusta nallesta;
tuli häneltä viesti, että itku pääsi jo kuvia katsoessa...
Ja palautui kuulemma lapsuus mieleen, kun hän oli saanut tämän nallen mummiltaan...
Parasta palautetta korjaajalle, että nallesta tuli mieluisa!!

Konsta vilkuttelee ja toivottaa hyvää elämän jatkoa vanhalle herralle.

keskiviikko 8. heinäkuuta 2020

Inna; heinäkuun alun nalle

 Heinäkuun alun nalle alkoi valmistua loppuun vähän huomaamatta.
Päivänä, jolloin sain Nalle-talliin kesätyöntekijän!
Siskon tyttärentytär tuli käymään mummin ja ukin kanssa lomareissun merkeissä.
Keväällä olin luvannut tälle 8- vuotiaalle kesätöitä miun Nalle-tallissa...
Nyt työ on tehty.
Heijastimien ja avaimenperien järjestämistä ja lajittelua, kärpästen tappamista
ja jutustelua työn ohessa.
Kirjoitin tytölle työtodistuksen suositusten kera ja annoin pientä taskurahaa.
Työnjohtajana toimiessani tein samalla pikkuista nallea valmiiksi...

Nalle sai nimekseen Inna.
Kukan kokoinen nalle!
Pää vähän kallellaan se miettii heinäkuun arvoitusta ja salaisuutta...
Kuinka kummassa kovan myrskyn jälkeen voi taas olla niin aurinkoista ja auvoista?!
Siinäpä nallelle miettimistä.

sunnuntai 5. heinäkuuta 2020

Jälleen eräs vanha nalle-herra ja sen korjaus

Sisko oli bongannut kirppikseltä tämän aivan hurmaavan vanhan nalle-herran.
Hänen kuvauksensa nallen syliin kaappaamisesta kuulosti oikein tutulta...
... ettei vain kukaan toinen ehdi ottaa sitä ennen minua!
Nallen kirppikselle tuonut oli perinyt sen, eikä halunnut sitä itse pitää.
Toisen hylky on toisen onni!

Nalle oli pientä korjausta vaillea.
Hirveä, virkattu kieli loisti nallen suun paikalla...
Mutta muuten aika hyvävointinen herra.
Sisko oli nimennyt nallen Eetuksi.

 Ompelin nallelle kynnet, kirsun ja suun, kiinnitin korvat kunnolla kiinni.
Nallen omat, jo kuluneet ja irti repsottavat silmät maalasin uudelleen ja kiinnitin takaisin.
Nyt se katselee tummanruskeilla silmillään maailmaa.
Kantapää tarvitsi pikkuisen paikan.

 Sitten vielä turkin harjaamista ja puhdistamista...

Ja Eetu-herra oli valmis kotiutukseen.
Nalle odotti pihamaalla puutarhapenkillä istuen ja turkkiaan auringossa ja tuulessa kuivatellen,
kun sisko tuli käymään.
Oli kuulemma heti tunnistanut omansa!
Nalle on saanut hyvän kodin!

torstai 2. heinäkuuta 2020

Metsätähdet, vanamot ja muut

Miisa- muistonalle ja lempikukkani metsätäti
Suomen luonto on täynnä ihania niittykukkia.
Teiden varret, peltojen ja metsien reunat kasvavat luontaisesti ja villisti kymmeniä eri kasveja.
Tämän kevään kampanja "Suojele pörriäistä" on paikallaan.
Että jos pikkuisen kaistaleen jättää sieltä pihan reunalta niittämättä, eli ajamatta
ruohonleikkurilla matalaksi, niin kaikki hyönteiset tykkäävät ja viihtyvät.
Täällä maaseudulla niitä pörriäisten rakastamia kukkaniittyjä on tarjolla yllin kyllin.
Minä olen jo monena vuotena esittänyt toiveen meidän oman tien varren niittäjälle,
että niitetään vasta loppukesästä...
Ja pihapiirissä riittää tilaa niittykukille, jotka niitän vasta loppukesästä pois.

Mutta ne vieraslajit!!!
Pahimpana näillä seuduilla on lupiini.
Lupiini ei kuulu Suomen luontoon ja nyt se on oikein virallisesti määrätty hävitettäväksi -
kurtturuusun ja muutaman muun leviävän vieraslajin ohella.
Lupiinin olen määritellyt yhdeksi paholaisen keksinnöksi. Sitä se todella on.
Kuka ihmeen pöljä on sen Suomeen siirtänyt...
Minä vihaan sitä niin, että vaikka kuinka joku ylistää sen kauneutta, niin en todellakaan sitä näe.
Se, joka sitä suuresti ihailee, voisi verrata meidän omien luonnonkukkien kauneutta lupiiniin!
Edellinen sukupolvi toi lupiinia meidänkin pihaa "kaunistamaan", ja jossain vaiheessa sen kasvun
rajoittaminen karkasi käsistä. Kukkapenkissä sitä ei ole ollut enää vuosikymmeniin,
mutta pihapiirin laitamilla kyllä.
Olen tehnyt sen torjuntaa ja hävittämistä vuodesta toiseen ja uskon, että kun vielä sitkeästi jatkan,
niin pääsen siitä lopullisesti eroon.
Tänä keväänä ja kesänä olen muutaman päivän välein käynyt vihaamassa sitä lapion kanssa.
Lupiinilla on ihan jumalattoman syvä ja vahva juuri, se ei pienestä siis säikähdä.
Jos se taintuisi niillä prkleillä, mitä olen päästellyt, niin se olisi jo aikaa sitten kadonnut...
Iso taimisäkki keräämiäni lupiinin juuria ja kukintoja on menossa hävitykseen.
Ja aina löytyy uutta kasvua...

Otin lupiinin hävittämisen tehtäväkseni myös maantien varresta,
kahta puolta meille kääntyvän tien risteystä.
Olen vetänyt lupiinit matalaksi raivaussahalla kaksi kertaa. Kolmannella kerralla keräsin kukkavarret, jotka vain puskivat pystyyn kahdesti leikatuista puskista!
Kukkavarsia nousee edelleen; eli työ ei ole tältäkään kesältä vielä ohitse.
Enkä kysynyt keneltäkään lupaa, eikä kyllä kukaan ole tullut kyselemäänkään...
Mutta ilman lupiinien hävittämistä ne alkaisivat kohta levitä minun metsään siinä tien vieressä.

Lupiini on siis typensitojakasvi; juuren nystyröillä se sitoo maahan typpeä muuttaen kasvupaikkaa
rehevämmäksi; jolloin sen syrjäyttämät, meidän omat niittykasvit eivät enää viihdykään siinä.
Niittykukat tarvitsevat niukan ja vähäravinteisen maan kasvaakseen.
Mieluummin katselen meidän omia, kauniita kukkia!
Tyttären kanssa laskettiin maantien varren niittykukkia, ja niitä oli kymmeniä, kymmeniä.
Päivänkakkara, harakankello, peurankello, kissankello, mäkikuisma, poimulehti, nuokkutalvikki,
kissankäpälä, horsma, ruusuruoho ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Että semmoista kesäpuuhaa!
Asiantuntijat ovat sanoneet, että taistelu lupiinia vastaan on jo hävitty. Se on varmasti totta.
Ja Suomen teillä liikkuessa sen kyllä huomaa; läpi maan tien varret ovat täynnä lupiinia.
Ei riitä enää ihan pienet talkoot.
Mutta jos tämän oman lähitien seudun saan lupiinivapaaksi, niin olen tyytyväinen!
Jatkan taistelua.

sunnuntai 28. kesäkuuta 2020

Miisa-koiran muistonalle

Kaikkien elämä päättyy joskus.
Tämän kesän alussa olen taas tätä todellisuutta ajatellut hyvin paljon.

Koiranomistajatkin sen tietävät; jossain vaiheessa rakkaasta lemmikistä on erottava...
Kummityttöni, siskontyttären ihana ja rakastettava Miisa nukutettiin kesäkuun ensimmäisenä.
14 vuotta hyvää ja rakastettua elämää...
"Miisa pääsee koirien taivaaseen Monan ja Millan luokse"... kertoi puhelimessa kummitytön tytär...
Tämä nalle oli siis kolmas tekemäni koiran muistonalle.

Miisa oli Mittelspitz, pieni pystykorvainen ja kippurahäntäinen vipeltäjä.

Niinpä tein Miisalle pystykorvat ja kippurahännän.
Tummanruskeat silmät katsoa tuijottavat, että joko, joko nyt saan ruokaa...
Nallen mohairkarva oli aivan samanlaista, kuin Miisan karva...

Kippurahäntä iloisesti kiepillä...

Haisuli tutustumassa Miisaan; mitä, tämäkö onkin koira?!

Matkalle mukaan omenapuun kukkien huumaavaa tuoksua...

Ja rakkautta.
Ja paljon ihania muistoja.
Siellä ne säilyvät, äidin ja tyttären, mummin ja toisten läheisten sydämissä.

torstai 25. kesäkuuta 2020

Patvinsuolla pitkin polkuja ja pitkospuita

Sunnuntain kävelyt Suomujärven tuntumassa.

Vastustamaton!

Muinaisten metsäpalojen karua kauneutta kelon rungolla...

Mäntyjen ilmajuuret Suomujärven rantahiekassa.

Siskon tytär viilettää edellä ja tädit perässä...

Konsta!

Ei tarvitse matkustaa kauas löytääkseen aarteen.

Suovillat;
voiko sen yksinkertaisempaa ja koskettavaa kauneutta olla!

Mäntykankaita, mäntyjä, varjoja, tuulen puhetta...

Hyvinkin helppokulkuista maastoa pistellä menemään.
Juhannuksen seutu näkyi patikoijien määrässä; liikkujia oli.
Ja sehän on hyvä, että luonto kutsuu viihtymään.
Siinä vaiheessa, kun sisko paarmaa huitoessaan tipahti pitkospuusillalta maahan
(pudotus ei ollut korkealta, mutta yllättävä ja onneksi ei käynyt pahemmin);
ja kuului sanojen kirjo, mitä en tähän toista -
tuli mieleen, että mitenkähän moni retkeilijä oli kyllin lähellä...

Käännytään takaisin siitä kohtaa, missä polku tekee puun ympäri lenkin...
Koko 15 km Suomun kiertoa ei kierretty;
mutta oikein hyvä helle- ja hyttystuntuma saatiin äkkinäisille kulkijoille.
Selkäkipuiluni kiusasi koko viikonlopun ajan, ja vaikkei kävelyyn vaikuttanutkaan
niin kokonaiskokemusta se haittasi...

Suomujärven ranta on kaunis.
Sinne taas joskus uudelleen.