Muistoja nalle- elämän varrelta

Tämä nalle- elämäni on nyt jatkunut yli kaksitoista vuotta.
Se on ollut aikamoinen kokemus ja tuonut paljon hyvää elämääni.
Olen saanut tutustua nallen kautta moniin uusiin, ihaniin ihmisiin.
Monenlaisia tapaamisia ja tapahtumia on sattunut.
Jotkut niistä jäävät erikoisesti mieleen.
Eräs sellainen oli viime syksyinen Leonard Cohenin konsertti Helsingissä.
Se oli neljäs Cohenin konserttini, johon olen saanut osallistua.
Leonard Cohen on se "minun suurin" kaikista musiikintekijöistä.
Olin saanut Leonard- nallen valmiiksi keväällä. Huopahattukin ommeltu päähän. (Kitara on vielä etsinnässä).
Nalle pääsi mukaan konserttimatkalle.
Päivällä kävimme ystäväni kanssa tutustumassa Porvoon Taidetehtaalla kuvataiteilijanakin tunnetun Cohenin taidenäyttelyyn. Se oli iso elämys.
Harvinainen näyttely Suomessa.
Näyttelytilassa saimme kuulla suomalais- australialaisen trubaduurin David Rastaan esittämän Cohenin "Hallelujah" harpun säestyksellä.
Se tunne, kun musiikki menee sieluun ja sydämeen ja ihokarvat nousee pystyyn...
Illalla oli odotettu konsertti.
Pimeän syystaivaan alla Cohenin musiikki täytti sydämen. Se oli meidän maanpäällinen hartaus! Jaoimme siskon ja ystävän sekä monituhatpäisen musiikinystävän kanssa ainutlaatuisen kokemuksen. Nalle istui mukana, kulki kainalossa. Sai hymyileviä katseita osakseen...
Palasin kotiin taas unohtumaton muisto mukanani.
Sillä musiikin voimalla jaksaa taas monta synkkää elämän hetkeä.

"Jos metsään haluat mennä nyt..."

Teodor, Vilmiina ja Johan.

Lopultakin sain nämä kolme nallea valmiiksi.
Yhtään nopeampaa ei ole valmistaa useampaa nallea samanaikaisesti. Sama aika menee joka tapauksessa.
Nimeämisessä miulla oli nyt apunani sisko.
Siis se nimen keksiminen kesti nyt paljon pitempään!
Johan lähtee Turun seudulle.Ei nimi nallea pahenna. Se sai nimensä Suomen lääketieteen isän Johan Haartmanin, (1725-1788) mukaan.
Teodor on maalaisnalle. Se kävelee pussihousuissa ja kumiteräsaappaissa  savisen pellon reunalla.
Vilmiinalla on vilkkautta ja uteliaisuutta, vähän villi pikkunalle.

Hirveitä hirviä

Terveisiä talvisesta metsästä!
Taas on käyty lumikenkäilemässä  kauniissa metsämaisemassa.
Pelkkää huvia se ei ole, vaikka nautinkin suunnattomasti metsässä liikkumisesta.
Koetan häätää liikkumisellani hirviä kauemmaksi.
Hirvet ovat harmikseni mieltyneet metsäni antimiin.

Menetetty männyntaimi.

Istutetun koivun ja kuusen sekaan on noussut luontaisesti mäntyä.
Hyvin ne olisivat siellä sopineet kasvamaan.
Mutta nyt kaikki männyt ovat tuhoutuneet hirvien suuhun.
Hirvet ovat ottaneet valoisan rinteen oleskelupaikakseen.
Kymmenisen makuupaikkaa löytyi yhä, vaikka olen monta kertaa koettanut tuppautua niitten seuraan ja liikkunut alueella, että älyäisivät muuttaa muuanne.
Helppoa ei ole hirvilläkään.
Suuhun ovat kelvanneet mäntyjen ohella pihlajantaimetkin.
Mietin, olisiko pitänyt jättää pihlajaa enemmän väleihin kasvamaan; hirven ruuaksi...
Tuhoja ne tekevät kaikkialla, missä liikkuvat.
Monilla alueilla on aivan turhaa kasvattaa mäntyä, vaikka olosuhteet olisivatkin männylle parhaat. Kustannuksia tulee taimikon uusimisesta toistamiseen.

Kova nälkä hirvillä!

Nuorena likkana sitä oltiin niin eläintensuojelijoita, että protestoitiin hirviseuran tarjoamaa hirvipaistiakin menemättä sinne syömään.
Isä koetti meille puhua järkeä...
Totuus tuli vastaan omakohtaisesti myöhemmin.
Olin aloittanut kotitilallani viljelijänä.
Kesällä työllistivät lehmien laidunaitojen tekemiset ja kunnossapito.
Yksi kaunis aamu paljastui hirvien yöllä aiheuttamat tuhot.
Ne olivat kulkiessaan särkeneet lehmien laitumen aitalangat.
Paimenlangat pätkinä pitkin laidunta, aitatolpat katkenneina...
En muista, oliko silloin lehmätkin karkuteillä.
Hirviä aina syytettiin, jos lehmät olivat karussa.
Voi uskoa, että toivoin kaikki hirvet melekosen kauas miun lehmälaitumiltani!
Niitä aitalankoja ja -tolppia sitten sain päivän korjata.
Sen jälkeen on se hirvipaistikin maistunut...
Maat olen aina vuokrannut paikalliselle metsästysseuralle hirvenmetsästysalueeksi.
Tällä hetkellä meidän alueella ei ole kovin paljon hirviä, mutta kyllä pienempikin lauma tekee pienellä alueella talvehtiessaan riittävästi tuhoja.

Tämä karhu saa rauhassa temmeltää metsässä!

Hyvää Ystävänpäivää!

Joka päivä on ystävänpäivä!

Hirvet, karhut, kissat ja muut

Heijastavat huopahahmot, eli huopaheikut olivat joittenkin hahmojen osalta vähissä,
niinpä otin ja ompelin uusia. Silloin on mukavaa, kun lokerot pullistelee valmiita. Sieltä on helppoa sitten ottaa ja täydentää myyntipaikkoihin kutakin lajia.
Huopaheikut ovat niitä ensimmäisiä, mistä huopaisten tuotteiden valmistaminen sai alkunsa.
Siis alkunsa se sai siskon pyynnöstä, että ala kehitellä joku pehmyt heijastin, mikä ei lapsella; miksei aikuisellakin, tartu ja kolise bussissa tai ratikassa kulkiessa joka paikkaan.
Niinpä aloin pienessä päässäni miettiä materiaalia ja mallia.
Ensimmäinen malli oli helppo, tietysti se oli nalle!
Aluksi tein heijastimet tupasvillasta, joka oli tosi hankala materiaali työstää ja ommella.
Karisevaa ja haurasta. Vaihdoin aika pian huopaan.
Alku oli tietysti hankalaa, kun kantapään kautta opettelee, mutta työ on tekijäänsä neuvonut!
Olen arkistoinut muutaman ensimmäisen heikun.
Hymyilyttää aina, kun niitä katselen...ovat niin liikuttavan näköisiä...
Huopaheikkujani ei ole CE- merkitty eikä tarkastettu.
Kaikki mallit eivät heijastavalta kuvioltaan täyttäisi heijastin- nimen vaatimuksia, enkä ole siihen ruljansiin ryhtynyt.
Myyn niitä siis "heijastava huopahahmo"- nimellä.
Kyllä ihan pienetkin kuviot heijastinkangasta heijastavat valon siihen osuessa.
Ainakin, jos kotona lattialla heijastinkankaanpalanen välkkyy, tulee heti perheeltä kommentti, että miks et tee työhuoneessasi, kun taas tänne on tippunut roskia!
(Joskus siis tuon tekeleeni sisälle taloon, kun samalla vaikkapa ruokaa laitellessani voin hyödyntää joutoaikaa ja leikellä kappaleita valmiiksi odottamaan ompelua.)

Muisto

Hups, mistä minä tähän tipahdin?

Elämä on täynnä muistoja. Tänä aamuna valmistui "Harmaa susi"- karvasta oikea Muisto- nalle. Lumisateessa se vähän ihmeissään katseli maailmaa ruskeilla silmillään,
tännekö minä olen nyt tullut. Kyllä se lupasi pikkuhiljaa kotiutua...
Alussa on aina nallellakin vähän hankalaa ruveta elämäänsä elämään!

Antaa vain kulkea

muistot mukana-

kyllä minä jaksan

Ja joskus olen vahvempi

kuin muistoni

Jätän jälkeeni kevyet

askeleet 

Viiru tutustumassa uuteen tulokkaaseen.

Aurinkoinen työpäivä

Nallevanhukset nauttii auringonpaisteesta

Pikkuhiljaa etenee muutaman nallen valmistaminen.
Niin kaunis ilma tänään, että on synti olla sisällä!!
Mukavaa kyllä katsella auringon kiertoa työhuoneenkin ikkunasta,
mutta välillä on päästävä aurinkoon ja ulos lenkille.
Sitten taas on saanut uutta virtaa ja jäsenet vetreytyneet puskemaan nalleen lisää täytettä.
Työhuone pihan perällä on paras mahdollinen ratkaisu tähän miun käsitöitten tekemiseen.
Se valmistui kuutisen vuotta sitten navettarakennuksen päätyyn.
Ei ole pitkä matka työhuoneelta hilippasta välillä syömään ja kahville taloon, ja taas voi jatkaa työpäivää.
Tekeleet voi jättää rauhassa odottamaan, eikä niitä tarvii raivata välillä pois. Helppoa kuin heinänteko.
Olen tosi tyytyväinen!
Toista se oli ennen työhuonetta. Tuvan pöytä oli täynnä milloin heijastin- tarvikkeita, milloin nallen tekeleitä. Ne piti aina kerätä siitä pois, kun perhe kokoontui syömään tai lapset änkesivät saman pöydän ääreen tekemään läksyjään. Yhtä hankaluutta oli silloin koko työnteko.
Ja keskeytyihän se välillä kotitöittenkin tekemisellä...Laitanpa pyykit välillä pyörimään ja sitten tietysti kuivumaan. Uuninlämmityksen aikaan oli kätevää tehä samalla sämpylätaikina ja niin edelleen.
Nyt kun menen työhuoneelle, niin sitten teen sitä työtä yhtä soittoa!
Kellokorttia ei ole ja yrittäjän vapauteen kuuluu myös järjestää työnsä ja päivänsä oman mielen mukaan. Enpä tätä vaihtaisi pois!

Jotain uupuu vielä...