Tämä tolppakyhäelmä oli aivan polun alkupäässä, Hetassa.
Konsta on niin valmiina patikoimaan...
Kaunista katsottavaa lähellä ja kaukana.
Katse oli pidettävä pääasiassa jaloissaan; tasaisella polulla pystyi kulkemaan ihan noin vain,
mutta kivikossa jokainen askel piti tarkata kivien väliin, ettei kompastu...
Ihania levähdyskiviä, että sai huilahtaa...
Kivinalle Konsta!
Miun rakkaat. Sampsa, Jetro, Petriina ja Pieta.
Auringon paahtama autiotuvan seinä.
Ja ne metsätähdet!!
Siellä tunturin tuulessa, vahvana ja kauniina.
Pyhäkeron tunturin järvi - siellä korkeuksissa.
Kaksi mukulaa kävi uimassa. Ranta oli kovin hankala ja kivikkoinen.
Mie en uskaltautunut liukastelemaan, vaikka ensin aioin...
Tunturin portaat!
Vanhan kalamajan raunioilla pidettiin ruokatauko.
Oppaasta luettiin, että kalamaja oli sodan jälkeen poltettu maan tasalle Saksalaisten toimesta.
Esikoinen siellä vaeltaa tunturituulessa, parta vaakatasossa...
Pyhäkeron laella;
rinkka ja huolireppu niin täynnä...
Tunturissa sää voi vaihtua hyvin nopeasti myös kesähelteessä.
Seurasimme lähettyville muodostunutta sadepilveä; se oli kuin sumua. Eikä se tullut meidän ylle!
Käännyttyämme takaisin ja keskeytettyämme vaelluksen -, oli seuraavalle päivälle luvattu kovaa ukkosta ja sadetta juuri sinne alueelle, missä olisimme olleet jatkamassa patikointia.
Sateessa ja ukkosessa olisi tosi ikävää ja vaarallista olla avoimessa tunturissa.
Tämmöiselle ukkosen pelkääjälle se olisi ollut painajainen... Autossa kotimatkalla oli turvallista...
Rakkaa, kivikkoa, polku jatkuu ja jatkuu ja jatkuu...
Sydänkivi.
Sydän painava, kuin kivi...
Tunturin vanamot!
Matalana ja vahvana siellä tunturituulessa. Uskomattoman ihanat.
Yksinäinen mänty.
Se kuvasti mielialaa ja tunteita niin vahvasti...
Tunturin voimaa.
Sitä riittää jokaiselle kulkijalle.
Jospa sinne pääsisi vielä joskus uudelleen...
Mäntyyn jähmettynyt karhunpentu jäi sinne.
Odottamaan ohitse kulkevia.
Antamaan askelille voimaa.
Semmoinen oli Pyhäkero.
