Kun aamua ei tullutkaan

Vuosi sitten heinäkuun alussa olimme vaeltamassa Pyhäkerossa yhdessä neljän lapseni kanssa. 

Vaellus päättyi lyhyeen, kun tuli tieto puolisoni vakavasta sairaudesta.

Paluumatkan huolireppu painoi niin paljon, niin paljon.

Epätietoisuus ja epäuskoisuus tapahtuneesta on seurannut kuin varjona meitä tämän kuluneen vuoden.

Ei ole kevyttä ollut tämä. Huolta ja surua hetkestä hetkeen.

Nyt huolireppu on vaihtunut sururepuksi. Sekin pitää jaksaa kantaa. 

Puolisoni menehtyi nimipäivänäni. 

Se yö oli pitkä ja pimeä.

Sain olla vierellä ja tukena loppuun asti. Käsi kädessä.

Voi, kun kätesi paino kulkisi mukanani aina. 

Antaisi sen lämmön ja voiman, mitä tarvitsen.

Tupa on niin tyhjä. Tätä näkyä kaipaan. 

Elämän räsymatoilta pitää poimia ja tallentaa ne valon säikeet, onnen hetket ja hyvät muistot.

Niillä elämässä eteenpäin...

Kesä jatkuu, kesä.

Rakkaus on ja pysyy, säilyy, kantaa.

Ja aurinko nousee ja laskee. Edelleen.