Yllättäen pääsin käymään Sevettijärvellä. Olin ajoapuna tyttären muutossa.
Sairaslomalainen oli joutava lähtemään ... ja käsikin jaksoi.
Reilut tuhat kilometria suuntaansa - helpottaa, kun on vaihtokuljettaja mukana.
Oli todella mukavaa nähdä Sevettijärven maisemat heräävän kesän kynnyksellä.
Ne männyt!!!
Mäntyjen ja ihmisten.
Oli hyviä keskusteluja paikallisten ihmisten kanssa siitä, miten jokainen juurtuu siihen maisemaan,
mihin on syntynyt ja kasvanut. Se maisema ja elinpiiri ottaa meidät omakseen ja pitää kiinni.
Pääsin käymään Jänispää-tunturissa. Sillä oli iso merkitys minulle.
Tyttäreni, ystävänsä ja kaksi hurmaavaa vauvaa selkärepuissa sekä koira
saivat kokea kesäkuisen tunturin kauneuden.
Kun tunturi puhkeaa kukkaan...
Ihmisen lapsen hyvä olla ja hyvä hengittää ...
Löysin kauniin juurakkolinnun. Päätin jättää sen sinne, kun sanottiin, että jos tunturista löytää aarteen ja ottaa sen mukaansa, pitää jättää puukko tilalle.
Enhän mie puukostani halunnut luopua!
Seuraavan kerran Jänispäälle päästessäni voin käydä katsomassa,
onko lintu paikoillaan siellä kivenkolon suojassa...
Niin erilaiset tunteet ja ajatukset risteilivät päässä,
kuin mitä oli ruskaretkellä syyskuussa samoissa maisemissa...
Hyvä tietää, että aikansa kutakin ja kaikesta kuitenkin selviää.
On tämä hetki ja tämä aika ja se kulkee pikkuhiljaa pois ja etäämmälle.
Tulee uusia hetkiä ja uusia asioita.
Silti se entinen ja eletty kulkee aina mukana.
Elämä kantaa...
Mielessäni oli runo, (en muista kirjoittajaa):
"Niin kuin kestävät monet yöt
kuuta ja tähtiä vailla
Niin kestämme mekin,
kun toinen on mennyt,
poissa."
Tytär ja äitinsä.
Äiti ja tyttärensä.
