Ohrat on saatu maahan viikonlopun aikaan.Toivotaan suotuisaa viljelykesää.

"Peepu leepä", sanoi esikoinen pienenä poikana käenkaalista.
"Ketunleivän" lehtiä sai muutaman maistaa.
Vieläkin.
Tulee lapsuus mieleen...

Viiru viettelee kissanpäiviä.

Ruisleipä

Leipätaikina on alustettu ja kohoamassa. Taikinan päällä on risti vanhan, opitun tavan mukaan. Leivänjuuri äidiltä, siis talon vanha. Leipätiinun pohjassa on isäni nimikirjaimet "O.O." ja  vuosiluku "1966". ( Leivinliina poistettu vain kuvanoton ajaksi taikinan päältä!) Ps. Uunin edessä iloinen uunitonttu, jonka kuopus on pienenä tyttönä maalannut. Joku voi sitä ihmetellä, mutta se tuo iloa ja siinä se saa olla!

Se on parasta maailmassa, mitä tiedän.
Ruisleipä.
Siinä on kaikki, mitä leivässä kuuluu olla.
Olen tehnyt ruisleipää nuoresta tytöstä lähtien.
Äiti opetti. Äidin jälkeen mie olin se, joka jatkoi ruisleivän tekemistä meidän talossa.
Siitä on nyt 36 vuotta.

Meillä on aina syöty ruisleipää.
Isäni sanoi, että kuolema tulee, jos ruisleivän syömisen lopettaa.
(No, kun sen aika tulee, siinä ei ruisleipäkään enää auta...)
"Ennen vanhaan" ruisleipää tehtiin viikoittain.
Pakastimia ei ollut, joten leivät säilytettiin viileässä komerossa.
Aina, kun leipälaatikosta kopastiin viimeinen leipä, oli taikina laitettava tulemaan.
Vaikka keskellä kiireintä heinäntekoaikaa!
Ei tullut mieleenkään ostaa leipää kaupasta.

Nykyään saatan joskus kiireessäni siirtää leiväntekoa ostamalla jonkun kotileipurin ruisleivän. Omatunto ei soimaa yhtään!
Ja on ihan mukavaa syödä toistenkin tekemää ruisleipää.
Miun aamu alkaa aina ruisleivällä, jonka päällä on oivariinia ja juustoa. Ja lisäksi kahvia.
(Ei aivan terveysoppien mukaisesti, mutta näin se miulla toistaiseksi kulkee!)

Leivät kohoamassa. Onko sopiva lämpötila? Onko sopiva taikina? Onko pyöritelty sopivasti? Ja onko leipojalla hyvä mieli? Ja missähän asennossa kuu on?!

Ruisleivän tekemisessä on jokaisella omat niksinsä.
Välillä tuntuu, että vaikka kaikkien tekijöitten piti olla kohdillaan, jotain meni sittenkin pieleen. Olenkin sanonut, että leivän onnistuminen riippuu tekijän mielialasta.
Kun leivät tekee oman pellon luomurukiista, sakoluku ei aina ole leivontaan paras mahdollinen. Sekoittamalla eri vuosien ruista saa tietysti sopivan jauhon. Joskus lisään hiukan hiivaleipäjauhoa "uskon vahvistukseksi".
Teen ruisleipätaikinan pelkästään leipäjuureen, eli hapattimella.
En käytä lainkaan hiivaa.

Ruisleivän tekemiseen kuluu oma aikansa.
Talviaikaan, kun leivinuunia lämmitetään päivittäin, uuni on aina "valmiudessa" leivänpaistoon.
Kesällä, kun uunia ei lämmön vuoksi lämmitetä, joutuu uunia hiukan lämmittämään parina päivänä etukäteen. Tarkenee...
Leiväntekoa edeltävänä päivänä otan taikinatiinun pakasteesta lämpiämään.
(Säilytän tiinua siis pakasteessa!!)
Illalla laittelen taikinaa tulemaan.
Leipomispäivänä on taikinan ja leipien kanssa naimisissa koko päivän.
Pitää vahtia taikinan kohoamista, uunin lämmittämistä, leipien kohoamista...
Meillä on kaksikerroksinen uuni.
Leipiä pitää paistamisen välissä siirtää yläuunista alauuniin, edestä taakse ja takaa eteen, koska lämpötila vaihtelee uunin eri kohdissa.

Ja se ruisleivän tuoksu leviää koko taloon.
Yksi leipä katoaa heti uunista otettua maistellessa.
(Siis koko perheellä, en aivan yksin...)
Voita lämpimän palasen päälle ja se on siinä!
Ruisleipä on se, mitä suomalainen maailmalla eniten kaipaa.

Useita vuosia sitten podin kipeytynyttä kyynärpäätäni, eikä leipätaikinan alustamisesta tullut mitään.
Leiväntekoon tuli puolentoista vuoden tauko. Kun sitten tein ensimmäisen kerran leipää sen tauon jälkeen, esikoinen tuli koulusta ja jo ovelta kuului:
"Aahh, maailman ihanin tuoksu!"
Se oli paras kiitos.

Uunista otetut. Tämännäköisiä tällä kertaa. Ulkonäkö ei vaikuta makuun, mutta kauniisti repeillyt leipä-  onhan se silmälle ilo!

Vihreyttä

 Viime viikolla...

Ja tällä viikolla. Vihreys lisääntyy päivä päivältä...

Kevään valkoinen valo.
Joka kevät valkovuokot tuovat terveiset kummeilta-
sieltä, minne kummit tästä ajasta menevät...
Ensimmäiset valkovuokot toin meille Raumalta.

Löysin joku aika sitten kirpparilta Leonardille kitaran.
Puuta se on, ei ihan aito.
Saa luvan kelvata!

PS. Tarkennus: Olen kivi-ihminen, kun kivet ovat oikeissa paikoissa.
Olen kahtena päivänä kaivanut ja kerännyt kiviä pelloilta viemärikaivannon alalta.
Pieniä. Ja isoja, joita en edes yksin saa hivutettua takakuormaajan kyytiin...
Ovat väärässä paikassa.
Haittaavat viljelytöitä, särkevät koneita...
Ja tätä työtä tehdään seuraavat kymmenen vuotta samalta alalta.
Niitä nousee aina vaan, kun kynnetään ja muokataan. Niin miten se olikaan; kun jotain saa, samalla jotain menettää? Vai päin vastoin.
Eipä tarvi kuntosalille suunnistaa...

Nalleja maailmalle

Viikonloppu hurahti nallenteon opettamisen parissa.
Kolme naista tuli tekemään omin pikku kätösin elämänsä ensimmäistä nallea.

Kun karva oli lopulta saatu valittua (se oli vaikea vaihe...), alkoi nallenosien leikkaaminen ja ompeleminen. Seuraavana päivänä, kun oli nallen täyttämisen aika, edellisen päivän ompelu-urakka tuntuikin kuulemma ihan helpolta työltä...
Lauantaina satoi, mutta sunnuntaina istuimme ulkosalla auringonpaisteessa täyttämässä nallea.
Puulastu pölyää käsitellessä, ulkona pölyt häviää tuulten mukana.

 Tää näyttää ihan ankanpojalta...tuleekohan siitä tyttö- vai poikanalle?!

 Silmät on nyt puudutettu, ja voidaan aloittaa silmien kiinnittäminen ilman kipuja.

Kuono, eli kirsu. Tästä tulee kyllä neiti eikä mikään Wilhelm!

Vähän ujostuttaa vielä, olo on kuin pesukoneesta tulleella...Nallentekele on aina hiukan hämmästyneen näköinen; kuka minut herätti??

Tässä met olemma.
Voitto, iloinen ja vahva, hiukan riehakas keltainen, viskoosista valmistettu nalle.
(Viskoosi olikin hyvä vaihtoehto villasta allergiakutinaa saavalle).
Suklaa, suloisen ruskea, vihreäsilmäinen hurmuri.
Vanilla, laulajanalle, oikea neiti sievänen suppusuineen. Muutamaa kainoa säveltä hän jo tapaili...
Muuten valmiit nallet, mutta täytettä vielä käpäliin ja vartaloon. Sitten olemme valmiit!

 Samat nallekaavat: Ja kolme aivan omannäköistään, persoonallista ja ainutlaatuista nallea syntyi!!!

Vihreät, ihanat silmät ja Suklaa hurmaa kaikki!
Kiitos, nallenaiset! Lepoa tämä viikonvaihde oli tässä kevättöiden hulinassa!

Kivi, kiveltä kivelle

"Kierrä kivi, elä kirroo", kertoi isäni oman isänsä neuvoneen peltotöissä.
Lieksassa se kivien keruu pelloilta on ollut jokakeväinen työ.
Kiviä on saatu kiertää meidänkin pelloilla.
Paljon niitä on kaivettu vuosien saatossa pois viljelytöitä haittaamasta, mutta isot ja ihanat ovat saaneet jäädä pellolle.
Haittaamaan.
Ja kaunistamaan sekä monipuolistamaan peltomaisemaa.
Olen "kivi-ihminen".
Moniin kiviin liittyy mukavia muistoja.
Ne ovat mukana tässä elämässä, tällä tilalla.
Kiviä on nimetty "käyttötarkoituksen" tai kiven muodon mukaan.
Kahvinjuontikivi, retkikivi, sammakkokivi, sisiliskokivi, kummituskivet, kivikirkko...
Lapsuuden suuret kivet ovat pienentyneet.
Päitä on auottu ja erilaisia vahinkoja on jokainen sukupolvi kivillä könytessään saanut aikaiseksi.
Tytär muistaa varmasti aina, että tältä kiveltä isoveli tönäisi hänet alas- seurauksella, että arpi silmäkulmassa kulkee mukana läpi elämän...
Toinen tytär pienenä touhutiinana meni kerran edeltä ulos. Kun jouduimme iäkkään serkun kanssa myös ulos, tytär selitti: "Mie lakasin jo nää kivekset"! Oli satanut lunta ja hän oli harjannut kivipolun puhtaaksi. Sillä naurulla saimme pitkät iät!!

Tämä on "Kahvinjuontikivi". Heinätöissä ollessa juotiin kahvit aina tämän kiven päällä. Tasainen, kahdessa tasossa.

Kivinavetan aineskivet on räjäytetty tästä kahvinjuontikivestä. Nyt ne kivet ovat kivipöytänä ja -penkkeinä.

Kevättalvella kaivettu viemärilinja kulkee useamman peltolohkon läpi.
Kaivinkoneet nostelivat kiviä esille.
Miehet sanoivat, että hyvin olet kasvattanut!
Pienemmät piilotettiin takaisin maan uumeniin.
Suuret jäivät tulevienkin sukupolvien ihmeteltäviksi pellon ja metsän reunoille.

Lapsuuden retkikivi, pyöränpolkaisun päässä kotoa...

Lapsuuden retkikivi piti kaivaa viemärilinjan tieltä pois.
Kun jotain menettää, saa jotain uutta tilalle?
Se sai nyt uuden muodon ja kaivurimiehet tekivät vähän uusia virityksiä... iloksi silmälle...

Siihen metsän reunaan se saa asettua. Pikkuhiljaa silmä tottuu. Sammal kasvaa kiven pintaan ja samalla sitoo sen osaksi maisemaa.

Sadetta ja ukkosta

Toukokuun ukkoset. Jatkuukohan kesällekin ukonilmat, kun nyt jo opettelee.
Olen aina pelännyt ukkosta.
Se on varmaankin periytynyt pelko.
Siskoni muisteli äidin pelänneen ukonilmaa...
Jos olen kaukana kotoa, silloin pystyn nauttimaan räiskeestä, mutta kotona ollessa olen kauhuissani.
Salamaniskut ovat saaneet aikaan meillä monenlaisia vahinkoja vuosien varrella.
Se ei ole ainakaan lieventänyt pelkoani.
Tämä on jotenkin herkkä ja ottava paikka.
Kaikki sähkokojeet on irroitettava seinästä heti kun ensimmäinen jyrähdys kuuluu.
Joskus vahinko on tapahtunut jo ensimmäisellä salamaniskulla..
Kun lapset olivat pieniä, yritin olla näyttämättä pelkoani.
Muistan vieläkin tilanteen, kun tajusin, että nyt en saa pelätä!
Eikä se pelko ole tarttunut.
Nauttivat vain ukonilma-näytelmästä.
Ja mie saan jälleen kaikessa rauhassa pelätä...

Sateen jälkeen kävelin metsässä.
Kaunista. Tuoksuvaa. Kasvavia silmuja.
Lupaus kesästä jo ihan lähellä.
Vesi tippui puista.
Ja mustarastaan laulu täytti maiseman tyhjät paikat.
Sielläpä oli taas niin hyvä olla.

Tästä "lähteestä" käytiin aikoinaan hakemassa keväällä viimeiset lumenrippeet juustomaidon jäähdyttämiseen!

"Tuos on meirän pitkät pellot, tuos on meirän vainio..."

Pellot odottavat kevään etenemistä vielä kynnöksellä.
Musta, kynnetty pelto on kaunis katsella.
Syksyllä se on erityisen kaunis.
Silloin työt ovat kuluneelta kesältä paketissa peltojen osalta, ja saa hiukan huokaista.
Olen aina tykännyt kynnöspellosta.
Nyt keväällä siihen sisältyy tulevan työn odotus.
Multa tuoksuu jo!
Vielä pitää odottaa loppukuulle.
Ohra tarvitsee lämpimän maan.
Luomuviljelyssä käytetään myöhäistä kylvöä sen takia, että kevään ensimmäinen rikkaruohoarmeija ei ehdi ensimmäisenä pintaan, vaan vilja pystyy kilpailemaan kasvuolosuhteista.

Tästä juoksi jänis ihan äsken, mutta oli nopeampi kuin kuvaaja!

Entisajan muokkausäkeessä on sentään ollut tyyliä...Lisäksi vain hevonen ja ohjastaja perään.

Tytär toi tuliaisia. Prinsessasänky nalleille!
Ihan omin käsin valmistettu, opiskeluun liittyvä työ.
Olo kuulemma kuin ala-asteen käsityötunnin jälkeen.
"Äiti, kato, mitä mie tein!"
On se ihana. Se sänky. Ja tytär myös!

Alma testaa, onko patjan alle laitettu herne..

Kaksin aina kaunihimpi! Joakim pääsi viereen.

Lipin vauva- teema

Vennu, hyväntuulinen jääkarhun poikanen.

Lisää vauva- värisiä nalleja Lippiin.
Vaaleansininen Niila ja vaaleanpunainen Nuppu.
Sinivuokkojakin on sinisiä ja värimuunnoksena aika tavalla punaisia. Silti ovat sinivuokkoja.

Vauva- teema esittäytyy Lipin myymälän ikkunassa.
Katseenvangitsijana ovat vanhat vauvanvaunut.
Vauva- teema sai alkunsa näistä vaunuista, jotka meidän puheenjohtaja sai sukulaisen jäämistöstä.
Vaunut ovat aivan erikoisen hienot.
Ehkä hiukan herraskaiset?
Rottinkiset koristeet sivuilla ja työntökahvan muotoilu hivelevät kauneudellaan.
Kuomu on ajan saatossa kulunut ja otettu pois.
Liekö Liperin raitilla vauvaa lykätty vastaavanlaisilla vaunuilla vuosisadan alussa ?!
Tuskinpa.
Savisilla kärrypoluilla on päässyt etenemään ehkä hevosvetoisilla rattailla...
Tämän päivän lastenvaunut edustavat hiukan erilaista tyyliä.
Herättävätköhän ne sadan vuoden päästä samanlaista ihastusta, kuin nämä vaunut?!

Käsityöyhdistys Lipin myymälässä on tarjolla liperiläisten käsityöläisten tuotteita.
 Lipin facebook- sivut on avattu. Ajan kanssa sinne tulee tarinoita ja kuvia...

Lipin esittelypöydältä: Aamu-Usvan savipajan jalanjälkiä.