Sadetta ja ukkosta

Toukokuun ukkoset. Jatkuukohan kesällekin ukonilmat, kun nyt jo opettelee.
Olen aina pelännyt ukkosta.
Se on varmaankin periytynyt pelko.
Siskoni muisteli äidin pelänneen ukonilmaa...
Jos olen kaukana kotoa, silloin pystyn nauttimaan räiskeestä, mutta kotona ollessa olen kauhuissani.
Salamaniskut ovat saaneet aikaan meillä monenlaisia vahinkoja vuosien varrella.
Se ei ole ainakaan lieventänyt pelkoani.
Tämä on jotenkin herkkä ja ottava paikka.
Kaikki sähkokojeet on irroitettava seinästä heti kun ensimmäinen jyrähdys kuuluu.
Joskus vahinko on tapahtunut jo ensimmäisellä salamaniskulla..
Kun lapset olivat pieniä, yritin olla näyttämättä pelkoani.
Muistan vieläkin tilanteen, kun tajusin, että nyt en saa pelätä!
Eikä se pelko ole tarttunut.
Nauttivat vain ukonilma-näytelmästä.
Ja mie saan jälleen kaikessa rauhassa pelätä...

Sateen jälkeen kävelin metsässä.
Kaunista. Tuoksuvaa. Kasvavia silmuja.
Lupaus kesästä jo ihan lähellä.
Vesi tippui puista.
Ja mustarastaan laulu täytti maiseman tyhjät paikat.
Sielläpä oli taas niin hyvä olla.

Tästä "lähteestä" käytiin aikoinaan hakemassa keväällä viimeiset lumenrippeet juustomaidon jäähdyttämiseen!