Ruisleipä

Leipätaikina on alustettu ja kohoamassa. Taikinan päällä on risti vanhan, opitun tavan mukaan. Leivänjuuri äidiltä, siis talon vanha. Leipätiinun pohjassa on isäni nimikirjaimet "O.O." ja  vuosiluku "1966". ( Leivinliina poistettu vain kuvanoton ajaksi taikinan päältä!) Ps. Uunin edessä iloinen uunitonttu, jonka kuopus on pienenä tyttönä maalannut. Joku voi sitä ihmetellä, mutta se tuo iloa ja siinä se saa olla!

Se on parasta maailmassa, mitä tiedän.
Ruisleipä.
Siinä on kaikki, mitä leivässä kuuluu olla.
Olen tehnyt ruisleipää nuoresta tytöstä lähtien.
Äiti opetti. Äidin jälkeen mie olin se, joka jatkoi ruisleivän tekemistä meidän talossa.
Siitä on nyt 36 vuotta.

Meillä on aina syöty ruisleipää.
Isäni sanoi, että kuolema tulee, jos ruisleivän syömisen lopettaa.
(No, kun sen aika tulee, siinä ei ruisleipäkään enää auta...)
"Ennen vanhaan" ruisleipää tehtiin viikoittain.
Pakastimia ei ollut, joten leivät säilytettiin viileässä komerossa.
Aina, kun leipälaatikosta kopastiin viimeinen leipä, oli taikina laitettava tulemaan.
Vaikka keskellä kiireintä heinäntekoaikaa!
Ei tullut mieleenkään ostaa leipää kaupasta.

Nykyään saatan joskus kiireessäni siirtää leiväntekoa ostamalla jonkun kotileipurin ruisleivän. Omatunto ei soimaa yhtään!
Ja on ihan mukavaa syödä toistenkin tekemää ruisleipää.
Miun aamu alkaa aina ruisleivällä, jonka päällä on oivariinia ja juustoa. Ja lisäksi kahvia.
(Ei aivan terveysoppien mukaisesti, mutta näin se miulla toistaiseksi kulkee!)

Leivät kohoamassa. Onko sopiva lämpötila? Onko sopiva taikina? Onko pyöritelty sopivasti? Ja onko leipojalla hyvä mieli? Ja missähän asennossa kuu on?!

Ruisleivän tekemisessä on jokaisella omat niksinsä.
Välillä tuntuu, että vaikka kaikkien tekijöitten piti olla kohdillaan, jotain meni sittenkin pieleen. Olenkin sanonut, että leivän onnistuminen riippuu tekijän mielialasta.
Kun leivät tekee oman pellon luomurukiista, sakoluku ei aina ole leivontaan paras mahdollinen. Sekoittamalla eri vuosien ruista saa tietysti sopivan jauhon. Joskus lisään hiukan hiivaleipäjauhoa "uskon vahvistukseksi".
Teen ruisleipätaikinan pelkästään leipäjuureen, eli hapattimella.
En käytä lainkaan hiivaa.

Ruisleivän tekemiseen kuluu oma aikansa.
Talviaikaan, kun leivinuunia lämmitetään päivittäin, uuni on aina "valmiudessa" leivänpaistoon.
Kesällä, kun uunia ei lämmön vuoksi lämmitetä, joutuu uunia hiukan lämmittämään parina päivänä etukäteen. Tarkenee...
Leiväntekoa edeltävänä päivänä otan taikinatiinun pakasteesta lämpiämään.
(Säilytän tiinua siis pakasteessa!!)
Illalla laittelen taikinaa tulemaan.
Leipomispäivänä on taikinan ja leipien kanssa naimisissa koko päivän.
Pitää vahtia taikinan kohoamista, uunin lämmittämistä, leipien kohoamista...
Meillä on kaksikerroksinen uuni.
Leipiä pitää paistamisen välissä siirtää yläuunista alauuniin, edestä taakse ja takaa eteen, koska lämpötila vaihtelee uunin eri kohdissa.

Ja se ruisleivän tuoksu leviää koko taloon.
Yksi leipä katoaa heti uunista otettua maistellessa.
(Siis koko perheellä, en aivan yksin...)
Voita lämpimän palasen päälle ja se on siinä!
Ruisleipä on se, mitä suomalainen maailmalla eniten kaipaa.

Useita vuosia sitten podin kipeytynyttä kyynärpäätäni, eikä leipätaikinan alustamisesta tullut mitään.
Leiväntekoon tuli puolentoista vuoden tauko. Kun sitten tein ensimmäisen kerran leipää sen tauon jälkeen, esikoinen tuli koulusta ja jo ovelta kuului:
"Aahh, maailman ihanin tuoksu!"
Se oli paras kiitos.

Uunista otetut. Tämännäköisiä tällä kertaa. Ulkonäkö ei vaikuta makuun, mutta kauniisti repeillyt leipä-  onhan se silmälle ilo!