Menneisyyden havinaa

Tämän päivän henki on se, että kodeissa halutaan vähentää tavaran määrää.
Mistä se tavara on sinne kertynyt?
Ovista ja ikkunoista?
Pikkuhiljaa ja huomaamatta.

Kesällä kerran istuimme ystävien kanssa riihikahveilla
ja eräs heistä kysyi,
että ootteko kuullu semmosesta japanilaisen kirjoittamasta kirjasta,
jossa vähennetään tavaraa;
otetaan yksi kerrallaan käteen ja pohditaan, aiheuttaako se hyviä tunteita...
Sanoin, että oon kuullu, enkä lue!!!

Mutta elähän mittää.
En ole lukenut kirjaa vieläkään, mutta toimeen olen ryhtynyt.
Sadepäivän hyvä homma on ottaa kaappi kerrallaan käsittelyyn.
Pohtia, tarvitsenko, käytänkö ja aiheuttaako hyviä tunteita...
Aiheuttaa.
Harmaita hiuksia!

Tytär oli miettimisessä vähän kaverina tässä syksyllä.
Meinaatko oikeesti säilyttää tuon kipon, jonka reuna on lohjennu...
No kun se on niin ihana ja muuten ehjä.
Siinäpä se.
Soppakupin ydin.

Paljon tavaraa ja vaatteita lähti kiertoon, paljon joutavaa roskiin.
Lehti-, pahvi-, lasi- ja metallikeräykseen.
Ja nuotioon.

Aarre!
Muistan lapsuudestani, että tämä karttakirja pyöri tuvan penkillä lehtipinon alimmaisena.
Tallessa.
Vintillä.
Kovasti on luettu!
Tämän ja edellisenkin sukupolven nimikirjoituksia sivuilla.
Oman aikansa karttakirja.
Vuosilukua kirjasta ei löytynyt.

Suomi silloin - ennen nykyisiä rajanvetoja.
Kaunis nainen on hän.
Tallennan karttakirjan tulevillekin sukupolville ihmeteltäväksi.
Talon historiaa...

Vietimme siskon kanssa pari hauskaa iltaa nuotion ääressä.
Poltimme vanhoja kirjeitä.
Osa tietenkin piti vielä jättää myöhempään harkintaan...
Ja ne rakkaimmat kirjeet tallennan edelleen.
Kirjeviestintää.
Se oli se aika, ettei soiteltu, kuin aivan todella tärkeästä asiasta.
Ei ollut sähköpostia tai mukana kulkevaa kännykkää.
Kirjeissä kirjoitettiin kuulumiset kotiin, ystäville, sukulaisille.
Kyllä joskus vieläkin se kirje lähtee postiin, mutta valitettavan harvoin.

Tuhkana tuuleen.
Sinne menivät.
Vintin kätköissä on monen sukupolven asioita.
Kirjeitä, kirjeitä, kirjeitä, kortteja...
Vanhoja lehtileikkeitä, kuolinilmoituksia, ties mitä.
Voi hyvänen aika.
Tuskin kansallisarkisto on kiinnostunut tavallisten ihmisten kirjeenvaihdosta
vuodelta yksi ja kaksi ja seitsemänkymmentä...

Pikkosiskon aarre! Eipä ollut liikoja suttupapereita, mihin piirrellä. Isän lahjoittama kansio!

Kaksi siskoa on jo omat kirjelaatikkonsa saanut;
yksi onnellinen ja aarteestaan tietämätön vielä odottaa...

Vanhan ja saman suvun omistuksessa olevan talon ongelma.
Sinne ne on säilötty.
Mitään ei ole heitetty pois.
Jos sattuu tarvitsemaan...
Se, ken on muuttanut talosta pois, on jälkeensä jättänyt ne tallentamansa.

Niin monta kertaa olen käynyt läpi ne vintin kätköt.
Ja aina heittänyt pois.
Paljon.
Yhä riittää.
Muistoja, muistoja...
On puhuttu monta kertaa, että kaikki jälkensä pitäisi siivota silloin,
kun on vielä järjissään...
Edes jonkunlaisessa tolokussa.
Se on taas meneillään.

Veeti ja Otto tutkimassa siskon karttapalloa, jonka hän on ostanut joskus 90- luvun alussa Hotelli Pressan kirppikseltä yhdellä markalla... Onhan näitä aarteita itse kullakin!

Päiväkirjat vielä odottaa.
Arkullinen.
Vuosikymmenet sanoina kirjojen sivuilla.
Kirjoittaminen, joka piti hengissä ja edes jonkinlaisessa jaksamisessa.
Odottakaahan, vielä teidänkin aikanne tulee joutua tuleen...