Surusukat

Näistä tuli surusukat.
Mustat.
Olin vailla mustia villasukkia ja varasin junamatkalle
yksinkertaisen neuleen mukaan.
Siinähän ne syntyvät huomaamatta, matkan aikana.

Perjantai valkeni Helsingissä suru-uutisen myötä:
Leonard Cohen on kuollut.

Paluumatkalla;
silmukka kerrallaan, kerros kerrallaan,
musta lanka taipuu kuin taipuukin sukaksi...
Tunteet mylläsivät.
Muistoja, tunteita, ajatuksia...
Uudelleen ja uudelleen, loputtomasti.
Laulut, jotka ovat kantaneet vuosikymmenten matkan.
Suruissa, iloissa, kaikessa.
Minua täällä.
Ja ihmisiä ympäri maailman.
Jokainen meistä Cohenin ystävistä
on kutonut elämäänsä niitten laulujen matkassa.

Suuri taiteilija ja lauluntekijä on poissa.
Rauha hänen sielulleen.
Jokaisella meistä oman mittainen elämä.
On hiljaisuus.
Se täyttyy laululla.
Ja kiitoksella.

Leonard- nalle on yksin.
Se oli mukanani Cohenin viimeisessä Suomen konsertissa
syyskuussa 2012.
Cohen juoksi lavalle ja hyppeli välillä kuin nuori gaselli...
Konsertti oli yksi niistä kolmesta,
joissa sain olla mukana nauttimassa musiikista ja tunnelmasta,
joka kulkee muistoissa aina.
Nyt Leonard ojentaa kätensä ja hyvästelee lauluntekijän.

Olin sattumalta ostanut Cohenin uusimman levyn
samana päivänä, kun hänen maallinen matkansa päättyi...
Uusia lauluja ei enää synny.
Näillä meidän on nyt pärjättävä.
Ja pärjäämmehän me.
Ainahan se jää kesken;
sana, lause, laulu...
Elämä?

Tänään sytytän kynttilän isälle ja Leonard Cohenille.

Laulut jatkavat elämäänsä.
Ne ovat soineet.
Ne soivat mielessä ja levyiltä, radiosta.
Laulut kantavat ja kuljettavat.
Kiitos, Leonard Cohen.
Ollos iäti muistettu!