Raanu löysi uuden kodin

Raanu odottaa lähtöä yhdessä tyttären nallejen, Ilarin ja Toivon kanssa.

Raanu on raanu, ei siis nalle.
Tämä äidin kutoma raanu vuodelta 1973 on kulkenut pitkän matkan.
Se voisi kertoa monta tarinaa...
70-luku oli raanujen kutomisen kulta-aikaa.
Niitä paukutettiin ympäri maata kansalaisopistojen kudontapiireissä.
Niin myös meidän äiti.
Raanu kudotaan kangaspuilla; ohuen ohuesta villalangasta, lanka kerrallaan paukauttaen.
Tuvan seinällä oli vuosikymmenet äidin kutoma punamusta Karjala-raanu;
sitten sille ei enää löytynyt paikkaa, kun tarvekaapit vaativat seinää.
Huoneissa oli seinällä tätini tilaamat Kuusamo-raanut.
Nyt ne lepäävät varastossa käärittynä rullalle odottaen uutta elämää.
Käsitöitä; tarinoita menneiltä sukupolvilta...

Tämän sinisävyisen raanun tarina jatkuu!
Äiti kutoi sen häälahjaksi isän kummitytölle.
Viime syksynä serkkuni kysyi, että saisiko hän tuoda raanun syntysijoilleen;
kun sille ei enää ole tilaa heillä, eikä lapsen asunnossa,
- eikä sitä hennoisi viedä mihinkään kirpputorille.
Tokihan raanu sai tulla takaisin kotiin.
Tuntui ihan kuin äiti olisi tuonut terveisiä...
Nostin raanun "tyttöjen" huoneen seinälle.
Joulun aikaan sanoin tyttärelle, että siinä olisi sinulle raanu, jos huolit.
Nimesikin vähän velvoittaa, kun olet mummin nimikaima, Inkeri.
Tytär sanoi, että olisikin aika kiva.
Nyt se on toimitettu jyväskyläläisen opiskelijakämpän seinälle.
Se sointui oikein hyvin väriensäkin puolesta, ja vanhat huonekalut sitovat sen osaksi
pienen asunnon tunnelmaa.
Raanu hymyilee onnellisena.
Ja samoin mummi, sieltä pilven reunalta...