Konsta on niin valmiina patikoimaan...
Katse oli pidettävä pääasiassa jaloissaan; tasaisella polulla pystyi kulkemaan ihan noin vain,
mutta kivikossa jokainen askel piti tarkata kivien väliin, ettei kompastu...
Siellä tunturin tuulessa, vahvana ja kauniina.
Kaksi mukulaa kävi uimassa. Ranta oli kovin hankala ja kivikkoinen.
Mie en uskaltautunut liukastelemaan, vaikka ensin aioin...
Vanhan kalamajan raunioilla pidettiin ruokatauko.
Oppaasta luettiin, että kalamaja oli sodan jälkeen poltettu maan tasalle Saksalaisten toimesta.
Pyhäkeron laella;
rinkka ja huolireppu niin täynnä...
Seurasimme lähettyville muodostunutta sadepilveä; se oli kuin sumua. Eikä se tullut meidän ylle!
Käännyttyämme takaisin ja keskeytettyämme vaelluksen -, oli seuraavalle päivälle luvattu kovaa ukkosta ja sadetta juuri sinne alueelle, missä olisimme olleet jatkamassa patikointia.
Sateessa ja ukkosessa olisi tosi ikävää ja vaarallista olla avoimessa tunturissa.
Tämmöiselle ukkosen pelkääjälle se olisi ollut painajainen... Autossa kotimatkalla oli turvallista...
Sydän painava, kuin kivi...
Matalana ja vahvana siellä tunturituulessa. Uskomattoman ihanat.
Se kuvasti mielialaa ja tunteita niin vahvasti...
Sitä riittää jokaiselle kulkijalle.
Jospa sinne pääsisi vielä joskus uudelleen...
Odottamaan ohitse kulkevia.
Antamaan askelille voimaa.
Semmoinen oli Pyhäkero.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti