Roope-nallen ihan uusi elämä

Tämä 61-vuotias Roope-nalle saapui nalletohtorin hoitoon. 

Ensijärkytyksestä toivuttuani totesin, että kyllä tästä vielä nalle saadaan!
Mutta iso työ siinä kyllä oli...

Omistaja, jota Roope saatekirjeessään nimitti emännäkseen, oli saanut nallen 2-vuotiaana.
61 vuotta oli jättänyt jälkensä nalleen.  Niin siinä tuppaa joskus nallen rakastamisessa käymään...

Nalle oli menettänyt korvansa, silmät olivat rikki.
Pää oli irronnut ja emännän sisko oli ommellut pään kiinni vartaloon, 
mutta väärään asentoon ja Roope joutui katsomaan vain sivulle...
Raajat roikkuivat rautalankojen varassa ja vartalokin oli alkanut huveta.
Housut jalassa vähän pidättivät täytteen ripisemistä...ja kovasti likainenkin nalleraasu oli.

Kyllä Roope oli aika surullisen oloinen.
Lupasin tehdä parhaani, että nalle saisi uuden elämän. 

Aloitin purkamalla nallen aivan alkutekijöihinsä. Tyhjensin vanhat täytteet pois.
Kesäinen tuulinen päivä oli tähän työhön oikein sopiva! Täytettä kertyi säkillinen.

Hirvitti vähän laittaa Roopen emännälle kuvia korjaamisen työvaiheista,
mutta vakuutin kaiken vielä kääntyvän hyvään suuntaan.

Pesin nallen osat käsin hellästi moneen kertaan ja sieltähän paljastui keltainen viskoosikarva.

Nallen kappaleet kuivuivat ulkona tuulessa ja näyttivät vähän kananpojilta!

Paikkasin lukemattomia reikiä ja vahvistin nivelten kiinnityskohtia.
Täytin nallen uudella ja tuoksuvalla mäntylastulla.
Kiinnitin pään ja raajat uusilla vahvoilla nivelillä kiinni vartaloon.

Isokokoinen nalle on aikamoinen pyöriteltävä korjaamisen vaiheissa ja etenkin täyttämisessä.

Vaihdoin rikkoutuneiden silmien tilalle uudet, ruskeat lasisilmät.

Ompelin kynnet, kirsun ja omistajan toivomuksesta hiukan ujosti hymyilevän suun...

Tässä vaiheessa Roope sieltä jo kurkisteli toiveikkaana. 

Täyttämistä riitti ja riitti ja riitti!

Nalleen mahtuu uskomaton määrä täytettä.
Isoon nalleen vieläkin enemmän!

Tässä nalle on jo valmis.
Kirjoitin nallen tarinan ja korjaamisen vaiheet ylös ja tallensin sen paikkakarvapalan kanssa nallen sisälle.

Oli niin huojentunut olo, kun Roope oli valmis.

Omistaja ei halunnut Roopelle korvia, koska hän muistaa sen aina korvattomana.
Roope on siis kuuro.

Konsta ja Roope.

Vähän minua jännitti, kun lähetin Roopen takaisin kotiin,
että löytääkö omistaja sen vanhan rakkaan nallen...

Kyllä se vanha rakas nalle löytyi ja heidän yhteinen elämä saa nyt jatkua.
Roope viettää rauhallisia eläkepäiviä, vain helliä silityksiä ja sylityksiä.

Roope näkee, tuntee ja rakastaa. 

Nalletohtori huokaisee syvään helpotuksesta!
Se on tätä - nallerakkautta!