Myllynkivi

Se oli ollut siinä aina.
Koko miun elämän ajan
ja todennäköisesti myös edellisen sukupolven ajan.
Myllynkivi.
Jauhinkivi.
Liha-aitan porraskivenä.
Siihen oli niin soma astua aittaan mennessä.
Myllynkivi porraskivenä, niinkuin
lukemattomien aittojen edessä
suomalaisella maaseudulla.
Uusiokäytössä.
Tallessa.
Näkyvillä.

Kunnes.
Eräänä kauniina kesäisenä päivänä, kauan sitten,
kaksi nuorimmaistani;
(pientä, touhukasta, joka paikkaan ehtiväistä)
tulee innoissaan selittämään miulle,
että myö löyvvettiin aitan edestä erikoinen kivi.
Siinä on keskellä reikä ja se on painava.
Ja saahaanko myö ottaa se irti?
No, mie jossain työn touhussa,
ajattelematta sen tarkemmin; annoin luvan.

Pitkäänkös kaksi aikaansaapaa lasta
on irroittanut erikoisen kiven maasta irti.
Ja sitä äidille esittelemään..
(Kuopus muisteli, että pyörittämällä
hyö sen toi pihamaalle.)
Totesin, että myllynkivi.
Joka on ollut siinä paikoillaan kukaties vuosisadan!
Ja nyt tämä nuorin sukupolvi sen
kaivaa pois paikoiltaan...

Olisi, jälleen, pitänyt malttaa
lähteä katsomaan sitä suurta ihmettä,
ennenkuin antaa luvan.

Laitoin kiven "yläkaivon" betonireunukselle,
suojaan ruusupuskan alle.
Talteen.
Kun kerran paikoiltaan oli otettu pois.
Siinä se oli sammaloitunut nämä vuodet,
tänne asti.

Nyt, kun tuo riihi tuli ennallistettua entiseen uskoon,
tuli mieleen, että myllynkiven voisi viedä riiheen.
Otin ja pesin kiven puhtaaksi sammalesta.

Kivi on kivi,
luulisi, ettei siihen kasva ja kiinnity mitään.
Mutta kyllä sammal oli tiukasti kivessä
ja sen koloissa kiinni.

Alapuoli oli tietenkin putipuhdas.

Kivi painoi reilut 23 kiloa.
Halkaisijaltaan noin 43 senttiä.
Pienen talon kotitarve- jauhinkivi!
Sillä on esiesiäidit jauhaneet,
mitä jauhettavana oli...
Jälleen mietin sitä työn määrää,
mitä entiaikaan on pitänyt leipänsä eteen raataa...
Mie vien rukiit jauhatettavaksi Liperin Myllyyn.
Helppoa tämä elämä.

Myllynallet Eevert ja Konsta.
Pyöräytänkö?

Myllynkiven reikään mahtui juuri ja juuri Aurora.
Nyt kivi on tallessa riihessä.
Edellisille sukupolville tiedoksi!

Nallen ompelu- linjasto

Nallen ompelu- linjasto on toiminut
kesällä erittäin hyvin.
Olen ommellut monen monta nallea valmiiksi.

Mutta.
Nallen täyttölinjasto on kesälomilla.
Siellä ei tapahdu mitään!

Tästä se lähtee, nallen elämä.

Kesäisin tulee katsottua muutenkin
televisiota erittäin vähän, jos lainkaan.
Uutiset ja joku poliisisarja,
jos illasta jo niin laiskottaa, ettei muuta jaksa...
Mutta nyt ei katsota.
Ukkonen vissiin oli hajottanut jotain
näkymiseen liittyvää aparaattia
siitä televisiosta, jota mie katson.
Eikä sitä vikaa ole korjattu, vielä.
Näkyy elämä sujuvan hyvin ilman töllötintäkin!

Pieniä nalleja tulollaan...

Nyt olen ommellut nalleja
iltaisin, kun en enää muuta jaksa touhuta.
Villasaukkien neulominen television ääressä
on jäänyt.
Nallen ompelussa tarvitaan silmiä koko ajan!
Sitä ei voi tehdä vain käsillä,
kuten neulomista.

Ja vähän isompiakin...

Onpahan valmiita nallen aihioita
odottamassa sitä täyttölinjaston käynnistymistä...
Uudet nallet ovat siis vähintäänkin
"vaiheessa"...
Kunhan nämä kesän marjastushommat,
kaikenlaiset ulkoilmatyöt
ja viljat on saatu laariin, niin sitten
on ehkä nalleilun vuoro.
Tai jos sattuisi etes sateinen päivä...
Ja sittenkin tarvitaan se inspiraatio,
nallen täyttämiseen!

Tätä "marsupilamia" olen pikkuhiljaa jo täytellyt. Siitä tulee hikinen Martti...

Perästä kuuluu.

Auringonlaskusta auringonnousuun

Sunnuntai- iltana menimme siskon
ja nuorison kanssa riihikahville.
Siellä olikin (taas) niin mukavaa olla,
että istuimme vain kohti iltaa
ja laskevaa aurinkoa.

Sitten hämäränhyssyyn ja hetken
elokuun pimeän viivähdykseen.
Yö oli leppoisa ja lämmin.
Tarinat kulkivat elämän laidasta laitaan.
Päätimme valvoa auringonnousuun saakka.
Edes yhden kerran kesässä!

Mie neuloin villasukan valmiiksi.
Yö siinä menee!
Ja siellä mustien seinien ympäröimänä
suunnittelin "Riihi"- villasukkamallistoa...

Illan viimeiset valon säikeet.

Muisto ja Konsta löysivät mukavan paikan.

Tuuli on siivonnut...
Pitäisikö miunkii?

Viiru on valloittanut siskon sydämen.
Tai päinvastoin.
Viiru ei hakeutunut kenenkään toisen syliin
siskon meillä ollessa!
Kai se jo kertoo jotain...

Riihikissa!

Usva nousee...

Poijat väsähtivät.

Elokuulle!

Riihessä kuunneltiin Juicea.
Ja Eppu Normaalia.
Laulettiin mukana laulut alusta loppuun...
Tämä suomalainen musiikki iskee
jo kahteen sukupolveen.
Hyvin se musiikki riihessä soi.

Tämä Juicen kuva komeilee Lieksassa,
Reino- kaupan seinällä.
On kuin tutun tapaisi aina siellä käydessään!

Auringonnousua odotellessa, aamulla puoli viisi.

Kuopus löysi kostean lemmikin
timotein varresta,
jossa pörriäinen oli yöpynyt.

Ruispelto kuoriutuu öisestä kosteudesta.

Naapurin rypsipellon usvainen aamu.
Näkymä meijän "Louhentakana".

Yökaste virkistää kohti helteiseen päivään.

Auringon ensisäteet elokuun 4. päivän aamuna.

Kohti tätä päivää.
Lehmänlypsyaikaan...
Ja myö vain kömmittiin peiton alle
uinumaan muutamaksi tunniksi.

Lieksan metsässä

Terveisiä Lieksan metsästä!
Kaksi päivää, yksi yö.
Metsän rauhaa, puron solinaa.
Pelkkää rauhaa ja sielun lepoa.

Kahden päivän metsäily antaa niin paljon,
että silläpä taas porskutellaan.

Nuotiolla istumista, nokipannukahvia.
Seurana siskoni ja  miun kalastajapoika.
Sisko piti seuraa.
Poika kalasteli!

Aurinkoa, lämpöä, tuulen suhinaa.
Illalla kuulimme ja näimme viirupöllön,
joka haukahteli koiran lailla.
Sisko ja poika olivat luulleet sen olevan mie;
mie taas luulin sen olevan sisko.
Nuotiolla kohdattuamme kaikki kolme,
paljastui, että se onkin ihan jokin muu.
Pöllö istui aivan lähellä, kuusen oksalla.
Viirupöllö.
Se vastaili haukahteluumme pitkin iltayötä.
Jännä pakkaus.

Poika, se innokkain kalamies,
kierteli lähilampia etsiskellen ahvenia.

 Körmyniskoja.

Laudallinen:
Kaksikymmentäkuusi ahventa.

Nuotiolla paistettuja, juuri kalastettuja
ahvenia uusien perunoiden kera.

Kurmee-ateria.
Sieltä herkullisimmasta päästä.
Yksinkertainen on hyvää.

Saunomista ihanassa, vanhassa ja
kunnostetussa saunassa.
Kastautumisia puron vilvoittavassa vedessä.
Uimiseksi sitä ei voinut sanoa.
Jos halusi kastella itsestään molemmat puolet,
piti kääntyä selälleen...

Mustikkametsiä.
Kyllä niitä siis on.
Siskokin sai mustikoita kotiin vietäväksi.

Mäkäräisiä.
Hirvittävästi mäkäräisiä.
Miunkii kärsivällisyys joutui koetukselle.
Jos itikat, paarmat ja mäkäräiset asetetaan
kiusaus- järjestykseen,
niin kyllä mäkäräinen on kaikista karmein.
Satoja häräämässä naaman ympärillä...
Kyllä itikat ja paarmat vielä jotenkin
saa hoidetuksi.
(Eikä tullut helikopteria apuun...)

Kauhukuvana muistin isäni naaman,
kun hän muinoin oli palannut Lieksasta
marjastusreissulta;
en ollut tunnistaa häntä kasvoista,
niin syödyt ja turvonneet ne olivat
mäkäräisten jäljiltä!

Auringonlaskua.
Tulevien työmaiden ihmettelyä.

 

Nuotiolla.
Päivällä.
Illalla.
Yöllä.
Ja taas heti aamusta, nuotiokahvit ja sitä rataa.
Sisko valvoi auringonnousuun.
Nauttimista.
Että taas jaksaa painaa töitä,
kun loma loppuu.

Kotimatkalla pysähdyimme uimaan Mäntyjärvelle.
Rannalla oli perhe matkailuauton kanssa.
Ihmettelimme heidän koiranpentuaan,
joku englantilainen paimenkoira (?);
sillä oli eriväriset silmät.
Lisäksi koira on ollut syntymästään saakka kuuro.
Uidessani otin ulpukan siemenkodan järvestä
ja vein sen perheen pikkupojalle.
Näytin, miten siitä tehdään sikapossu.

Niin tehtiin meidän lapsuudessa.
Käpylehmiä ja sikapossuja.
Se oli heille ihan uutta.
Perheen äiti etsi rannalta toisen ulpukan,
ja possu sai seuraa!

 Tätäkin metsä on.

 Jäljelle jäänyt.

 Leikittelyä.

 Kuinkas muutenkaan...

Kaunista.
Karua.
Poltettu tai palanut.

Näihin silmä ottaa aina.
Palaneet, vanhukset.
Muisto menneiltä ajoilta.

Karhulaiset.
Metsävoimalla elokuuta eteenpäin.