Vietin päivän Lieksan metsässä.
Olisiko se ollut ihan lomapäivä?
Oli se.
Vaikka ei ihan ruumiillista lepoa ollutkaan.
Oman itsensä seurana!
Tarkastin, mitä kuuluu metsälle.
Taimikko kaipailee raivaussahaa ja
muokattu ja kylvetty hakkuuaukko näyttää ensi talven jälkeen jo paremmalta,
kun lumi painaa turpeet ja sammalet kohdilleen.
Kiertelin soilla ja keräilin ylikypsyneet lakat talteen.
(Keitin ne hilloksi, tuli monta purkkia keltaista kultaa!)
Lämpöä piisasi, eikä ihan yksin tarvinnut olla;
sen verran ökkömönkiäiset halusivat seurustella korvan juuressa.
Mutta siedettävän vähän niitä nyt oli.
Suolla rämpimisen jälkeen lepuutin.
Ihan rauhassa sain istua mäntyvanhuksen kyljessä
ja kuunnella tuulten viestejä.
Tuuli vei ötökätkin pois ja istuin niin tanakasti muurahaisten päällä,
ettei nekään kivunneet paidan alle...
Levähdin. Kauan.
Potsjokkeli, kun teki hyvää.
Eipä siitä olisi malttanut lähteä pois...
Taas täyttyi mielenreppu metsävoimasta.
Ihan itsestään.
Metsähoitoa.
Ajatukset kulkevat menneessä, tulevassa.
Ja tässä hetkessä.
Konsta näyttää mallia.
Huolet pienenee, voima lisääntyy.
Auroran löytämä pahka männyn kyljessä houkutteli istahtamaan.
Juuri nallelle sopiva!
Mitä mänty tuumaa pahkastaan?
Onko se siitä ylpeä, sattuuko sen kasvattaminen?
Onko juuri tällä männyllä jokin erityinen viesti!?
