Pelkkää raitaa...

Tämä komea kolmihaarainen raita kasvaa naapurin maalla,
ihailen sitä aina lenkillä kulkiessani.
Raita kuuluu pajukasveihin ja edustaa arvokkaasti luonnon monimuotoisuutta.
Oman metsän reunassa kasvavat raidat ovat poikasia tähän jykevään isäntään verrattuna.

Halla maastoutuu puun haaraan...

Ja Konsta keikkuu...

Tikan tekosia...

Konsta ja Halla ladon nurkalla

Mänty ja lato; ne pitävät yhtä.
Peltojen ympäröimällä latosärkällä kasvaa koivuja,
mutta vanha mänty on katseenvangitsija.

Joulukuussa otetuissa kuvissa on saman verran lunta kuin tällä hetkellä.
Vähän, kymmenisen senttiä.
Mutta valkeaa.

Tämän aamun pakkaslukema meillä -16.
Taitaa olla tämän talven ennätys...
Otin äkkiä pakasteen sulatuksen työn alle!
On hyödynnettävä nämä luonnon tarjoamat edut.

Puita uuniin ja kohti valoistuvia päiviä!

Mukavaa tammikuun viimeistä viikkoa!!

Heijastavat lumihiutaleet

Joulun alla syntyivät nämä Louhi-Nallen Heijastavat lumihiutaleet.
Palautteesta päätellen lumihiutaleista on tykätty kovasti.
Poika kylläkin pohti sen olevan joku taivaankappale,
(no, taivaaltahan ne hiutaleet leijuvat...)
Ja on sitä arvailtu myös ankkuriksi!
Miun silmissä se on lumihiutale; jokainen oma yksilönsä, niinkuin hiutaleet ovat.
Eilen taas saatiin ohut valkoinen mannaryynikerros vihreän maan pintaan -
eli maisema on jälleen "talvinen".
Ainakin hetken!
Lisää lumihiutaleita...

Karhunpoikanen Wimme

Wimme, pullakka karhunpentu; tutkii lähes lumettoman metsän aarteita.
Tummanruskeat silmät tuikkivat otsakarvojen alta uteliaana
löytämään nuo kaikki aarteet...

Talviunista ei ole tietoakaan.
Wimme syntyi tammikuun sammalille.

Katse kohti huomisia!

Kuuraiset kukat muistoissa vain...

Aavistus lunta on satanut eilisen päivän aikana maahan.
Liperissä maisemat ovat edelleen lähes lumettomia.
Jossain pellon nurkassa on kymmensenttinen valkoista säästynyt sulamiselta.
Nurmet näkyvät vihreänä, metsät ovat sammalpohjalla;
eli näkymät ovat ihan kuin huhtikuussa!
Ajoin eilen Jyväskylässä; vein tyttären tavaroineen ja kissoineen sinne.
Tytär muisteli vuodenvaihteen kaamosvaellustaan käsivarren Lapissa...
Lumettomat maisemat lähinnä alakuloistavat niitä hankia muistellessa...
Mutta tämä on tätä.
Tammikuuta 2020.
Kuuraiset kukat kuvasin joskus joulukuun alussa.

Käytiin tyttären kanssa Jyväskylässä Suomen Käsityömuseon näyttelyissä.
Siellä on parasta aikaa Tekstiilitaiteilija Sirkka Könösen Maailman värittäjä- näyttely.
Toinen toistaan upeampia villapaitoja, kudonnaisia ja ryijyjä.
Miten paljon värittömämpää täällä olisi ilman niitä Könösen värejä!
Minulla on tämä aivan mahtava Könösen suunnittelema villapaita.
Onnistuin löytämään sen aivan sattumalta joensuulaiselta kirpputorilta vuosia sitten.
Viisitoista euroa!!!
Lähes vapisin, kun sen otin käteeni... Sanoin tyttärelle, että vaikka se olisi maksanut
sataviisikymmentä euroa, niin olisin ilolla sen ostanut...
Täyttä villaa, käsinneulottu, ja nämä värit!!
Näyttelyssä tämä latopaita oli värikkäämpänä versiona.
Olla onnellinen villapaidasta!
Siinäpä elämän sisältöä!

Ihmettelyä nallemaailmassa

Viima, Talviuni ja Toive

Jokainen nalle on aina ihan oma yksilönsä, persoonallisuus.
Ihan niinkuin me ihmisetkin.
Sisarusparvessakin jokainen yksilö on oma erikoislaatuinen ihminen.
Samojakin piirteitä toki on;
joistakin näkee heti, että samaa sukua ovat...
Itse olen joskus hätkähtäen huomannut lapsissa samoja piirteitå, kuin vanhemmissani.
Niin ne kulkevat, perimät.
Tahtoen tai tahtomattamme.
Nallen näköön, muotoon ja persoonaan vaikuttavat nallen kaavat ja käytetty karva.
Silmät, kirsu ja suu antavat ilmeen ja paljastavat nallen luonnetta...
Tekijä on sama, mutta nallet putkahtelevat lopulta omana itsenään, valmiina tähän maailmaan.
Valmiina odottamaan sitä omaa ihmistään, jonka kanssa jatkaa elämää yhdessä.
Tätä nallemaailman ihmettä saan olla tekijänä seuraamassa ja elämässä!

Toive

 Tämä parikymmensenttinen nalle sai nimekseen Toive.
Sillä on valoisa katse kohti huomisia ja lämmin sydän, jonka avulla sinne suunnata.

 Lumikaunottaren jämä taiteilee pihamaalla ja Toive keikkuu huipulla.
Peilijäällä olevat sivutiet jatkavat kulkijoitten sydämentykytyksiä...
Pienemmät peltolaikut ovat kutakuinkin lumen peitossa,
mutta pääasiassa näkymät ovat lumettomat.
Oi tammikuu!

 Syreenin oksilla on jo lupaus keväästä...

Ihan vain koristeena nämä porkat.
Ja Toive;
se elää juuri tässä hetkessä ja nauttii olemassaolostaan!

Talviuni

Tämä uutukainen valmistui tässä päivänä muutamana.
Kun nalle syntyy karhujen talviunien aikaan, se saattaa saada nimekseen Talviuni.
Aluksi siitä oli tulossa Uni, mutta se halusikin nimekseen Talviuni!

 Tämän vuoden nallet Viima ja Talviuni.

Valmistujaisunet Viirun vierellä.

Auringon pilkettä pikkuisen...

. . . luvassa tähän päivään.
Hyvää loppuviikkoa toivottelen!

Viima

Viima;
sen sai nimekseen tämän vuoden ensimmäinen nalle!
Se valmistui aurinkoisena sunnuntaina.

Konsta ja Viima.

Aurinkoinen Viima auringonvalossa...
Viiman karva on nimeltään jääkarhu-karvaa.
Paksua ja tuuheaa, kyllä sillä karvalla talven tuulissa kestää.

Mukava tunne, kun sain nallenteon alkuun heti vuoden alussa.
Tästä se lähtee taas vuoden aherrus.

Metsävoimaa nallelle matkaan.

Sunnuntaiaamun saldo

Sunnuntaiaamu.
Tyttäreltä tulee tekstiviesti klo 7.46 : "Ihmisten ilmoilla ollaan."
Viikon kestänyt kaamosvaellus hiihtäen käsivarren erämaassa on päättynyt.
Äiti-ihminen saa jälleen huokaista ja hivenen löysätä käsivarsia,
jotka ovat olleet koko viikon kyynärpäitä myöten ristissä...
Joulun aikaan pohdimme perhepiirissä tyttären hiihtovaellukselle lähtöä;
että hän on meistä ainut, joka siihen pystyy ja joka myös lähtee.
Jo kolmannen kerran.
Totesimme, että me muut olemme semmoisia kermaperseitä,
ettei meistä moiseen koettelemukseen olisi minkään mittarin mukaan...
Kuntokaan ei riittäisi edes ensimmäisen päivän urakkaan,
saati pimeässä, lumen keskellä tuiskussa ja pakkasessa ja missä vain tarjolla olevassa kelissä yöpymiseen teltassa tai kämpässä.

Minun aamuinen kommellus tapahtui pyöräillessäni hakemaan Karjalaista.
Naapuri hiekoitti toissa päivänä jäisen tien ja siinä oli jo tosi hyvä kävellä nastakengillä.
Pyöräilykin olisi sujunut hyvin, ellen olisi kaatunut uraisella kohdalla...
Pyörällä kaatuminen on kuin hidastetusta filmistä;
sitä vain liukuu pyörän mukana maahan...
Pahasti ei käynyt; lonkan mustelmaa odotellessa.
Ja odotan tyttären kysymystä, oliko kypärä päässä!
Ei tietenkään.
Että semmoinen vahinko.
Jalkapatikassa on jatkettava tätä talvista liikkumista!!

Sitä metsävoimaa...

... tarvitaan jokaisena päivänä.

Ja ehkäpä myös nallevoimaa!
Ajatuksissani olen jo työstänyt nallenteon aloittamista,
mutta en ole vielä saanut itseäni tuonne pihan toiselle puolelle.
Mutta nythän onkin vasta 3. päivä tammikuuta!
Uudet nallekarvat ovat pian tulollaan, ehkäpä ne antavat innoitusta!

Tammikuun alku on aamujen valoistumisen aikaa.
Hauskaa huomata, miten se valkeneminen tapahtuu aina hivenen aiemmin,
kuin edellisenä aamuna...

Sivutiet ovat jälleen lähes kauttaaltaan peilijäällä.
Tämä talven säätilanne!
Plussaa, lämmintä, vesisadetta...
Elämme mielenkiintoisia aikoja.

Kohti huomisia!

1.1.2020

Ajelin vuoden viimeisenä päivänä Lieksaan, ihan vaan juomaan kahvit metsän keskelle.
Yksin.
Tai siis olihan ne nallet mukana; Konsta ja Halla.
Tarvitsin metsähengitystä.
Ajatuksille.
Vuoden ajatukset muistojen hyllyille järjestykseen...
Vuosi sitten vuoden viimeisenä päivänä kävin myös Lieksan metsässä.
Tämä on siis jo perinne, kun kahdesti olen niin tehnyt.

Ja keräsin metsävoimaa tulevaan vuoteen.
Hiljaista oli, metsän keskellä.
Tuuli vain lauleli puitten latvoissa.
Vähäinen vesi purossa antoi oman musiikkinsa pilviseen päivään.

 Ihminen tarvitsee niin vähän.
Tai kaiken.
Pysähtynyt hetki männyn juurella...

 Lunta!
Lapikkaanvarrellinen.
Lieksan itäreunalla on aina paljon lunta.
Unohdin lumikengät, mutta hyvin pääsi kahlaamallakin.
Askel kerrallaan.

Muistokynttilä jäi palamaan metsän reunaan.
Menneille.
Vuosille, ihmisille, muistoille.
Uutta kohti.
Kaikkea hyvää kylliksi tähän 2020 vuoteen jokaiselle!