Tyttäreltä tulee tekstiviesti klo 7.46 : "Ihmisten ilmoilla ollaan."
Viikon kestänyt kaamosvaellus hiihtäen käsivarren erämaassa on päättynyt.
Äiti-ihminen saa jälleen huokaista ja hivenen löysätä käsivarsia,
jotka ovat olleet koko viikon kyynärpäitä myöten ristissä...
Joulun aikaan pohdimme perhepiirissä tyttären hiihtovaellukselle lähtöä;
että hän on meistä ainut, joka siihen pystyy ja joka myös lähtee.
Jo kolmannen kerran.
Totesimme, että me muut olemme semmoisia kermaperseitä,
ettei meistä moiseen koettelemukseen olisi minkään mittarin mukaan...
Kuntokaan ei riittäisi edes ensimmäisen päivän urakkaan,
saati pimeässä, lumen keskellä tuiskussa ja pakkasessa ja missä vain tarjolla olevassa kelissä yöpymiseen teltassa tai kämpässä.
Minun aamuinen kommellus tapahtui pyöräillessäni hakemaan Karjalaista.
Naapuri hiekoitti toissa päivänä jäisen tien ja siinä oli jo tosi hyvä kävellä nastakengillä.
Pyöräilykin olisi sujunut hyvin, ellen olisi kaatunut uraisella kohdalla...
Pyörällä kaatuminen on kuin hidastetusta filmistä;
sitä vain liukuu pyörän mukana maahan...
Pahasti ei käynyt; lonkan mustelmaa odotellessa.
Ja odotan tyttären kysymystä, oliko kypärä päässä!
Ei tietenkään.
Että semmoinen vahinko.
Jalkapatikassa on jatkettava tätä talvista liikkumista!!
Peilijäällä on pihatiet Puropellossakin,nastat kengissä ihan paikallaan.Hullu tämä Suomen talvi.
VastaaPoista