Sadehelmi

Sadehelmi valmistui heinäkuun puolivälissä.

Kullankeltainen ja tuuheakarvainen nalle oli ihan heti nimestään varma; Sadehelmi.

Niittyhumalaa tuoksuttelemassa.

Nalle haki mukaansa maaseudun juuria ja työn historiaa...

Joskus nalle saa odottaa sitä omaa ihmistä vuosikausia, joskus taas nalle ja ihminen löytävät toisensa nopeasti.

Olin kirjoittanut nallelle seuraavanlaista tarinaa:

"Sadehelmi on sitkeä nalle.

Sitä ei lannista mikään.

Välillä sataa ja välillä paistaa, nallelle käy kaikki. 

Pääasia on, että muistaa rakastaa.

Se on tärkeintä.

Sadehelmi on täynnä rakkautta ja sitä riittää."

Äidin ensimmäinen serkku; meidän rakas serkkunen, mummo-Loviisan veljen tytär,
oli kaksi yönseutua täällä 'tätilässä' siskoni kanssa.
Tätä vierailua oli odotettu ja suunniteltu vuosikausia; onneksi se nyt järjestyi.
Kaksi päivää oli täynnä paljon puhetta, muistelua, valokuvien katsomista,
naurua ja itkua ja muistojen jakamista.
Meissä on niin paljon samaa, tunnistettavaa sukulaisuutta ja sielujen yhteyttä!

Kävimme hänen lapsuusmaisemissaan Polvijärvellä ja Martonvaarassa sekä Juuassa.
Martonvaaran hautausmaalla on hänen vanhempiensa ja myös meidät yhdistävien esivanhempien haudat. Juuret, ne tärkeät juuret!
Poimin Kupilkallisen mustikoita ja metsämansikoita serkun lapsuuskodin tien varresta
ja niitä ilolla nautittiin sitten aamupalalla jogurtin kanssa.

Tämä vierailu oli niin tärkeää ja merkityksellistä meille kaikille.

Hän halusi nallen. Mukaan lähti Sadehelmi.
Ja se nallen tarina oli sattumalta aivan kuin hänelle ja hänestä kirjoitettu...

Jälleen oikea nalle ja oikea ihminen kohtasivat toisensa. Nallentekijä on niin onnellinen!
Rakkaat ajatukset ja nallevoima mukaan yhteiselle matkalle!

Siipeen kun sain...

Kuvassa oikealla olevan KoroNallen valmistin korona-aikaan
Taito Varsinais-Suomen tempauksen innoittamana. 

Ystäväni halusi saman oloisen nallen, joka olisi saanut kylkeensä vähän osumia...

Tein nallen useammasta eri värisestä mohairista. Nalle sai paikan poskeensa,
muutamia korjausompeleita sinne, tänne ja sydämen haavankin kursin kokoon...

Nallen nimeksi tuli Siipi.

Mielessä pyöri Pauli Hanhiniemen laulun sanat;

..."Siipeen jos sain

Väliaikaista kaikki on vain

Siipeen jos sain 

Sitä sain, mitä uhmassa hain

Ei se raukaksi tee

Sitä jos pyyhkäisee 

Kämmensyrjällä kyyneleen

Silmänurkkaan oudon tiukkaan tarttuneen..."

Jokaiselle meistä on sattunut elämän varrella tulemaan kuhmuja ja haavoja. 
Pintaan ja syvälle sydämeen.
Kenelle enemmän, kenelle vähemmän; mutta kaikille joskus.
Joskus niihin auttaa laastari ja tikit, joskus tarvitaan parantavaa halausta ja syliä...

Ja jokainen kulkee eteenpäin niine kolhuineen ja kokemuksineen.

Harva täällä selviää ilman vastoinkäymisiä, huolia ja murheita.

Elämää. Sanovat. Se on elämää.

Siipi seikkaili pihlajassa.
Siitä tuli semmoinen nalle, joka otti paikkansa ystävän elämässä.
Tärkeä nalle, jolla on mukanaan tarina selviytymisestä.
Nallen valmistumispäivä sattui olemaan sama, kuin ystävän rakkaan mummon syntymäpäivä!
Kaikella on tarkoituksensa.

Hyvää yhteistä elämää Siipi - oman ihmisen ja nalleperheen kanssa!

Katselmus lakkasuolle ja Lieksaan

Piti päästä suolle. Katsastamaan lakkatilannetta.
Joka vuosi ei ole lakkavuosi!
Vaikka otin reppuun pienimmän mahdollisen peilarin, eipä tahtonut senkään pohja peittyä! Maistiaismarjat... Ensimmäiset olivat vasta kypsiä.
Jos haluaa isommat saaliit, on kyllä katseltava marjoja tuntemattomilta soilta.

Mutta se suo!

Sunnuntain voisi toki viettää muutenkin, kuin 25 asteen lämmössä suolla yhdessä isojen paarmojen kanssa...

Mutta kyllä se taas oli nautinto saada olla suolla.
Siellä tunsin, miten kasailen itseäni kokoon.

Rauha. Hiljaisuus. Tuoksut. Värit. Suon voima.

Lieksassa on kesän ajan upea näyttely Popup Galleriassa. Koskettavia ja ihania töitä.
Tämä Tuuli Meriläisen teos oli suosikkini, kuinka ollakaan.

Tuuli Meriläinen ja hänen bambit.

TalliGalleriassa on Lieksan taideyhdistyksen jäsenten taidenäyttely
upeassa vanhassa Kulman talossa Lieksan keskustassa.

Pelargoniat

Miulla on vähän semmonen viha-rakkaus-suhde näihin pelargonioihin.

Ne ovat helppohoitoisia ja komeita, mutta en mie kuitenkaan niistä oikein tykkää...

Nämä kasvavat, kun saavat riittävästi vettä
ja muutaman viikon välein nakkaan kanankakkarakeita juurelle.

Talven yli säilytän pelargoniat viileässä. Vievät paljon tilaa ja ovat silloin aika rujoja...

Keväällä ne alkavat työntää uutta kasvua. Napsin pistokkaat ja juurrutan, istutan ruukkuihin.
Ja ne vanhat talvehtineet vain kasvavat myös...

Totesin alkukesästä, että nämähän jotenkin lisääntyvät!
Tätä menoa niitä on ensi kesänä enemmän, kuin rappusia!

Voisin tietysti unohtaa ne syksyllä pakkaseen ja tuhota.
Mutta enpä tiijä, haluanko luopua tästä helposta ja edullisesta kukkaloistosta!

Mummomeininkiä, sanon mie!

Meillä saa kukat kukkia vapaasti siinä missä haluavat.
Kummitätini aikoinaan tänne tuomat varsankellot elävät omaa elämäänsä talon seinustalla.
Ne liikkuvat ja vaihtavat paikkaa.
Nyt osa on päättänyt kasvaa rappukiven kupeessa, harjatelineen vieressä. 

Täysin hyvä paikka!

Toivoa aina neliapilan verran

'Äiti, ota tämä. Löysin'

Aikuinen lapsi tuo neliapilan

Sydämessä tuntuu jotain

Kevyttä ja raskasta

Toivoa on

On oltava aina

Edes sen yhden neliapilan verran

Se riittää

Kesän maalausurakka

Maalaistalon pihapiiriin kuuluu yleensä useita rakennuksia.
Kaikki on aikoinaan rakennettu tarpeeseen ja käyttöön.
Ja kaikista rakennuksista on pidettävä huolta ja kunnostettava,
mieli niiden säilyvän edes kohtuullisessa kunnossa.
Meidän maatilalla sijaitsee yhteensä 15 eri rakennusta mukaan lukien kolme latoa peltojen laidoilla! Olenkin sanonut, ettei yhtään uutta enää....

Pihapiirin kolme aittaa ja traktoritalli saivat tämän kesän alussa pintaansa uuden punamultamaalin.
En alkanut keitellä maalia itse, vaan ostin valmista Tikkurilan aitoa keitettyä punamultamaalia.
Edellisestä maalauksesta oli vierähtänyt aikaa yli 20 vuotta.
Silmissäni muistan sen näyn, kun puolisoni ja siskon puoliso keittelivät helteisen päivän isossa rautatynnyrissä punamultamaalia asianmukaisesti pukeutuneina sortseihin, sandaaleihin ja lätsään; janojuomatkin oli hoidettu tarpeen vaatimalla tavalla...

Jauhoaitan ovi. Avain paikoillaan!

Jauhoaitta pellon reunassa. Ja savikolla sekin!
Jatkuva huoli, kun tukikivet painuvat alaspäin ja rakennuksia pitää nostaa ylöspäin...

Olisi edellisen edellinen sukupolvi saanut kuunnella Loviisa- mummon viisautta,
ettei aittoja pidä savikolle pystyttää...

Liha-aitta.
Lapsuudessani - ennen sähköjä; tässä aitassa oikeasti säilytettiin lihaa puusaaveissa, suolavedessä...

Ja isot puusaavit olivat täynnä puolukkasurvosta, josta talvella käytiin puukon kanssa vuolemassa puolukkaa...

Aika, jolloin syötiin paljon ruisleipää ja puolukkaa!

Vanhaa ja uutta maalia.

Onneksi nuoriso oli harjaamisessa ja maalaamisessa apuna. Maalia leviteltiin vajaat 70 litraa.

Kiipeilyä ja kurkottelua.

Ennen ja jälkeen.

Pitkän aitan rappuset vedin tervamaalilla, niinkuin ennenkin. Hyvä tuoksu koko pihapiirissä!

Rappusten yläpuolella oli rimojen päällä vanhoja suksia ja mustarastas oli tehnyt pesän sinne suojaan. Annettiin niille hautomis- ja poikasten lentoonlähtörauha, ennenkuin aitan sitä osaa alettiin maalata. Kiitoksena olemme saaneet kuunnella mustarastaitten laulua!
On niin hyvä mieli, kun urakka on nyt ohi ja rakennukset näyttävät hyviltä ja kauniilta.