Kotikuusi

Tämä on tarina meidän kotikuusesta,
isäntäkuusesta.

Miulle se kuusi oli ollut siinä aina.
Talon takana, metsän reunassa.
Korkeimmalla paikalla.
Kuusivanhus. Suurin ja komein.
Toisesta reunasta se ikäänkuin
lepäsi laakean kiven päällä.
Isot oksat viistivät maata.
Kun alaoksat kuivuivat, niitä sahattiin pois.
Oikeaoppisesti jätettiin oksatapit runkoon.
Latva kohosi n. 25 metrin korkeuteen.
Jossain vaiheessa latva oli vaurioitunut,
ja se kasvoi kaksihaaraisena.
Se oli nähnyt elämää tällä tilalla
usean sukupolven ajan.

Kahden aikuisen kädet eivät ihan
yltäneet toisiinsa rungon ympäri.
Nuorena tyttönä kiipesimme siskon kanssa
yhtenä kesänä kuuseen, aika korkealle.
Sieltä näkyi Outokummun kaivoksen rakennukset,
kirkontornit myös Viinijärveltä ja Liperistä
 - ja paljon muuta.

Joskus aikuisena yritin kiivetä uudelleen.
Korkeanpaikan kammo iski,
enkä pystynytkään kiipeämään.
Kyllä harmitti!

Miulle metsä on se maailman paras paikka.
Olen kiintynyt metsään.
Ja puuhun voi myös kiintyä.
Tämä meidän isäntäkuusi oli se
kaikista rakkain ja arvokkain.

Mutta puutkin tulevat tiensä päähän joskus.
Tämä kotikuusi rupesi pikkuhiljaa kuivattamaan oksiaan.
Ja keväällä 2007 se oli kuollut pystyyn.
Sen ikä oli noin 130 vuotta.
Eli se oli aloitellut kasvuaan
parikymmentä vuotta sen jälkeen,
kun äitini isän esi-isät aloittivat asumista tilallamme.

Minua pelotti, että se kaatuisi myrskyssä talon päälle.
Kyselin MHY:n kokouksessa ukoilta neuvoja,
mitä teen kuusen kanssa.
Sanoivat, että jos siulla on hyvät talovakuutukset,
niin anna olla vaan...

Mies sanoi, että hän kaataa sen.
Kiipeää kuuseen ja pätkii.
En uskaltanut uhrata hänen henkeään kuusen kaatoon..

Pyysin metsänhoitoyhdistyksen kautta
tuntemani metsurin apuun.
Hän kiipesi turvaköysien, sahan
ja muiden varusteiden kanssa kuuseen.
Taitavasti hän sahaili mennessään oksia edestään pois.

Hän sahasi kuusen latvasta päin kahdessa osassa.
Pystyyn jätettiin 10- metrinen kanto, toteemipaalu.
Diagnoosi oli: Terve, mutta kuollut.

Murehdin kuusen kohtaloa siskoilleni.
Sanoivat vain, viisaat,
että mitä sie tuosta, kuoleehan ihmisetkin...
Niin, niin, mutta...
Miulle se oli kova paikka.
Pitkään oli kuusen kohdalla niin tyhjää,
että aina näin vaan sen tyhjyyden...

Ainut, joka ymmärsi, miltä miusta tuntui,
oli tätini.
Viimeinen edellisen sukupolven elossa oleva.
Hänellekin se kuusi oli ollut
lapsuudesta saakka se rakas kotikuusi.
Soitin hänelle, ja niin me puhelimessa
itkeä vollotettiin yhteistä surua...

Kanto on paikallaan.
Vuosien saatossa kaarna on jo irronnut
kyljestä melkein kokonaan pois.
Tikat ovat hakanneet sieltä syömistä.

Ensimmäisenä kesänä pojat virittivät
köyden ylös oksantyveen ja leikkivät Tarzania...
Edelleen jokaisena kesänä
joku siinä keikkuu, miun kauhistukseksi...

Muisto-nalle ja muistot.

Illan pimeässä sytytän kynttilän
kannon juuren koloseen.
Kaikkien meitä edellä menneiden muistokynttilän.
 

Istutin kannon juureen uuden kuusen.
Elämä jatkuu...


Pihapiirissä olevat kuuset ovat
joutuneet ottamaan nyt maisemassa
tärkeämpää paikkaa, kuin aiemmin.
Ennen ne olivat niitä pienempiä kuusia
suuren rinnalla.
Nyt sukupolvenvaihdos on tapahtunut!
Ja silmäkin on jo tottunut.

Tätini on kirjoittanut runon "Kotikuusi"

"Kuusi -
lapsuuteni puu
särkässä tuvan takana.
Päätään pitempänä muita
kilometrien matkan se juoksi
kotiinpalaajaa vastaan,
sanoi:
tulithan, lapseni."

Kuva on 1960-luvulta.
Hevoskärriaikaa elellään,
mutta äidin serkun autolla on jo päästy
ajamaan pihaan saakka...

Tämä kotikuusen tarina kuvineen sisältyi
"Minun metsäni"- esitykseen, joka oli pyydetty miulta
pidettäväksi Liperin Leipäpäivässä vuonna 2009.
Leipäpäivän teemana oli silloin "Leipää metsästä".
Samaisen "Minun metsäni" esitin myös
vuonna 2010 MHY- Pohjois-Karjalan Naisten Metsäpäivässä
ja vuotta myöhemmin Farmari- näyttelyssä
Porissa MTK:n osastolla.

Olen tavannut monia ihmisiä,
joille jokin tietty puu, tai tietyt puut,
ovat erittäin rakkaita.
Silloin tuntee yhteenkuuluvuutta ja ymmärtää
täysin toisen tunteet.

Viime joulun alla eräänä päivänä
karjalanpiirakoita tehdessäni
kuuntelin toisella korvalla Pohjois-Karjalan radiota.
Sieltä kuului laulu, joka pysäytti pulikan pyörimisen.
Ihokarvat nousivat pystyyn laulua kuunnellessa.
Se oli Mika Vanhasen tekemä "Kotipihan kuusi".
Todella koskettava laulu.
Sen voi käydä kuuntelemassa osoitteessa:
https://vimeo.com/54533906
Suosittelen!
Ja nyt on kuultavissa samaisesta laulusta Hannu Forsbergin
upea versio osoitteessa:
http://www.youtube.com/watch?v=9aTMS1RVFC0