Yksin kotona I

Perjantai- iltana, päivän työt tehtyäni
auringon viime säikeet houkuttelivat miut ulos.
Nallet kainalossa.
Ne kiipeilivät lasten kastekoivuihin.
Iloa!
Riemua!
Onnea!
Hassuttelua!
Hauskaa!

Verneri ja esikoisen koivu.

Konsta kesällä syntyneen pojan koivussa.

Miihkali tyttären koivun oksalla.

Marius nuorimman pojan koivussa.

Nikodemus ja kuopuksen oma koivu.

Meidän perheessä on siis ollut tapana
istuttaa lapselle kastekoivu.
Miun ja sisarusten koivut kasvavat
"kellaripolulla", metsän reunassa.
Niitä vertailtiin penskana, kenen puu se nyt
kasvaa korkeammalle...
Kävi vain niin kehnosti, että nuorimman siskon
koivu ei jostain syystä lähtenytkään kasvamaan.
Sille paikalle kasvoi komea pihlaja!
Pyhät on marjat pihlajan, siskoseni!
(Ei niin, että happamia, sanoi kettu!!)
Nuoremman siskon koivu sen sijaan
kasvaa  komiasti kaksihaaraisena!
Kuopus oli pyytänyt joskus lapsena siskoltaan,
josko hän saisi omakseen sen toisen haaran...
No, siskopa ei tietenkään ollut suostunut.
Muutama vuosi sitten asia tuli puheeksi;
silloin sisko olisi jo luovuttanut
toisen koivun nuorimmaiselle...
Mutta tämäpä sanoi, että piä koivus, en tarvii!
Sitä kuuluisaa sisarus- rrrrrrakkautta se vissiinkin on!

Kastekoivu istutettiin kastepäivänä,
mikäli silloin sattui olemaan kesä.
Tai sitten seuraavana suvena.
Ja kastevesi kaadettiin istutetun koivun juurelle.
Talvella kastevesi pakastettiin pulloon,
sulateltiin ja sitten kaadettiin koivun juureen...
Koivut kasvavat, niitä varjellaan hyvin
ja kaikella rakkaudella -
ihan niinkuin lapsiakin...