Yksin kotona II

 Onhan meillä vielä pihapiirissä kuusia,
vaikka se suurin ja vanhin isäntäkuusi
jouduttiinkin kaatamaan, ja siitä on enää
kanto jäljellä.

 Ilta- auringon viimeiset säikeet.

 Tämä kuusi on ollut joulukuusen mittainen
50- luvulla, muisteli isäni.
Tätä sanottiin "karjanmaan kuuseksi";
se kun kasvoi aidan takana,
aitauksessa, jossa vasikat laiduntivat...
Ravinteikkaalla maalla sillä onkin ollut
hyvät edellytykset kasvaa tuuheaksi kuuseksi.

 Tässä kuusessa on meidän nuoriso
ystävineen ja serkkuineen kiipeillyt.
Oksat ovat ystävällisen tiheässä...
Sillä lohduttauduin, kun kauhusta kankeana
seurasin penskojen kuusessa kiipeilyä!
Uskoin, että kyllä se johonkin oksaan
puuttuu kiinni mahdollisesti tipahtaessaan,
- eikä putoa maahan saakka...

Kuopus oli aika pieni tyttö,
kun yhtenä kesänä taas kiipeilivät kuusessa.
Kävin jo käskemässä laskeutumaan alas,
korkean paikan kammoisena kun en oikein
kestänyt katsella sinne päinkään...
Hetken päästä menin katsomaan,
joko penska olisi maan pinnalla.
Mitä vielä!
Keikkui siellä kohtalaisen korkealla
ihan niin kuin orava;
jalat alemmalla oksalla,
pitäen käsillään kiinni ylemmästä oksasta
ja heilui siinä kiikkuen, kiikkuen, kiikkuen...
Silloin tämä äiti kiljui niin, että
kuului varmasti naapurikylälle asti:
Jos et heti tule sieltä alas,
niin saat selkääsi...
Taisi olla se kiipeilykerta, kun isoveljen piti olla
vähän tukena ja apuna puusta alas laskeutumisessa!

On se ihanaa, että ympärillä on puita,
mihin on voinut kiivetä.
Ja oikeasti lupa kiipeillä!!
Mikään ei ole niin kehittävää ja terveellistä leikkiä!
Niin lapsena kuin aikuisenakin.
Viimeksi tänä keväänä eräänä iltana
lenkiltä palatessani kuului korkealta kuusen kätköistä
kuopuksen tervehdys...
"Kiipesin ihan huvikseni..."