Äidin lypsyjakkara

Siivosin päivänä muutamana liiteriä.
Sitäkin pitää siivota.
Kuka hiivatti sinne kerää roinaa ja joutavaa...

Liiteri on tällä hetkellä aika lailla tyhjillään puista.
Ennen kuin uusia halkoja ajetaan sisään,
pitää liiterin pohja puhdistaa
sahanpurusta ja puunroskista.
Se päätyy marjapensaiden juurille!

Samalla raivailin niitä nurkkia...

Löysin yhden ainoan aarteen;
äidin vanhan lypsyjakkaran!

Tiesin sen olevan tallessa jossain siellä.
Olihan se.

Silmissäni näen äidin kököttävän jakkaralla
lehmän vieressä...

Inkeri- nalle. Huivi sidottuna eteen, niin kuin äidillä usein oli!

Navettatakki päällä ja huivi päässä,
nokialaiset jalassaan.

Pesin jakkaran puhtaaksi,
hinkkasin pois jopa ne pari lehmänkakkajälkeä!

Nyt jakkara saa paikan vaikkapa Nalle- tallista!
Antiikkia, antiikkia!

 Lypsyjakkaroita ei valmisteta enää.
Ainakaan meijän isän tekeminä!

Usein suurempi aarre on se
vanha ja kulunut,
tunteita täynnä oleva esine,
kuin uutuuttaan hohtava...

Jatkukoon kesä!
Kohta liiteri täytetään taas polttopuilla.

 Ja kullero- pelto se vain leviää...

 Lypsyllen, lypsyllen!
Oli mummo patistellut eräänä heinäkuisena aamuna
vuonna 1959.
Isä kertoi, että kohta kuului uusi, vaativa käsky:
Eikö se kuule, lypsylle?!
Isä oli vastannut: Se mäni jo.
Äiti oli jo yöllä lähtenyt taksilla sairaalaan;
oli miun syntymän päivä!