Lato, 2.

Pienensuon lato.
Pelto on nimeltään "Pienisuo".

Siellä se seisoo hiukan piilossa,
koivujen ympäröimänä.
Kyljessään rakentamisen yhteydessä tehty
heinäseiväsvarasto.

Tämä on vissiin rakennettu joskus 50- luvulla.
Kaunis harmaantunut lato.
Samat rakentajat, kuin Louhentaus- ladolla.

Ladot ovat läpi ajettavia;
eli traktorilla ajettiin ladon keskeltä ovista sisälle
ja toisista ulos.
Heiniä täynnä oleva peräkärry parkkeerattiin latoon.
Ladosta täytettiin ensin sivuilla olevat tilat.
Lopuksi heinillä täytettiin myös ajoväylä.
Ja sen jälkeen latoa täytettiin päädyissä
olevien luukkujen kautta...
Siinä vaiheessa lapsityövoima oli kova sana.

 Oi!
Sitä matalan räystään alla heinien polkemista!
Ken sitä työtä on tehnyt, tietää,
miltä tuntuu lyödä päänsä kattonauloihin...
Ja miltä tuntuu heinille viskottavan suolan
pääseminen heinien polkemisesta
naarmuuntuneisiin koipiin...
Milloinkaan ei saunominen ole maistunut
niin taivaalliselta, kuin heinätöiden jälkeen!

Meidän kaikkien latojen katot on pellitetty.
Alkujaan niissä on ollut pärekatot,
mutta onhan ne niin työläitä hoitaa.
Suotakoon siis peltikatot!

Iso mänty seisoo ladon päädyssä.
Onneksi se jätettiin kasvamaan,
kun 80- luvulla kaadettiin vanhat koivut ja lepät
latosärkältä pois
- ja istutettiin uudet koivut kasvamaan.
Mänty vahtii uljaana latoa!
Se oli siinä ensin!

Isän tekemät halkopinot.
Niin suorat, että voisi ampua vierestä!
Siis luotisuorat.

Vanha näppärän kokoinen hevosperäkärry;
sillä on ajettu monta rankakuormaa metsästä
traktorivetoisenakin.
Sen kanssa sopi hyvin puikkelehtimaan
puitten välistä.

Työmies on työnsä näköinen...

Säästetäänkö tuleville sukupolville malliksi?!

Heinäseipäät.

Ja tappisäkit.
Muoviset lannoitesäkit toimivat tappisäkkeinä.
Äiti halusi pitää aina oman säkin.
Sen reunat oli taiteltu siististi
eikä heinänroskiakaan ollut säkissään.
Tuntuu jotenkin tutulta...

Hyvin tehty.
Kestä, kestä!

Pilvipoutaa, toivoo lato!