Nyt on käyty tuomiolla.
Joskus elämässä käy niin, että kun pelkää paljon,
niin tuomio onkin odotettua lievempi.
Polveni.
Ortopedi tutki sitä ja totesi,
että tilanne ei ole niin paha, kuin pelkäsin.
Polvi pitää sisällään vuosikymmenten rasitukset;
kulumaa ja alkavaa nivelrikkoakin.
Ne todettiin jo kymmenen vuotta sitten
tehdyssä tähystyksessä.
Mutta muuten hyvä!
Hoitona kokeillaan nyt kukonhelttauutetta.
(Jos siis tältä tontilta alkaa kuulua "kukko kiekuu",
niin se on vain polveni...)
Näin siirretään suurempaa operaatiota tuonnemmaksi.
Piikin pistäminen polveen ei tehnyt sekään
niin kipeää, kuin odotin...
Lääkäri vitsaili, että helppohan se täältä neulan
toisesta päästä on vakuuttaa, ettei se satu!
Lisäksi, kun lääkäri sanoi minun olevan
VIELÄ NUORI NAINEN;
mie hymyilin lopun päivää onnellisena!!!
Harvemmin sitä moista kuulee näillä vuosirenkailla.
Ja vieläpä ammattilaisen suusta...
Nyt odottelen, auttaako öljyn lisäys
polven toimintaan ja kipuun.
Toivon sitä todella.
Helpotuksen huokaus, jos ja kun tällä mentäisiin
nyt eteenpäin.
Toivottavasti saan raivaustyöt metsässä
tehtyä tänä syksynä loppuun.
Pitää ainakin yrittää.
Edessä oleva talviaika tuo polvillekin
kevyempää elämää.
Joten:
eteenpäin, sanoi mummo lumessa!
Ensimmäisen sankan lumisateen tapasin tänään
ajaessani Joensuusta kotiin.
Oli se valkoista!
 |
Pihaan tulevan tien kupeessa kasvanut äidin koivu
on jo aivan kuollut,
mutta sille tehtiin kesällä amputaatio.
Koivuntynkä saa vielä kannatella kainalossaan
äidin ja isän muistokiikkua.
Sitten, kun siitäkin aika jättää,
saa isän kaksihaarainen koivu olla
vanhempien yhteinen koivu.
Näin meillä näitten muistojen kanssa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti