Kevyttä kenttälounasta

Olin viikonlopun katsomassa pohjoisen lumia.
Samalla näin muutakin mukavaa;
ystäväni, miehensäkin pikaisesti,
tyttärensä talvilomalaisen.

Lumenvalkoinen haluaa sisälle!

Ehdin tavata myös
kummityttöni sekä hänen miehensä ja karvaturrinsa.

Ja kummitätini.
(-Huokaus-)
Hän on se viimeinen tämän meidän talon
edellisen sukupolven elossaoleva, äidin sisko.
Mutta menossa jo.

Mitä jää ihmisestä jäljelle silloin,
kun hän kadottaa muistin?
Varjo vain?
Kuori?
Raamit?
Hiljaisuus?
Muistot?

Nallepojat odottelemassa aamukahveja auringonpaisteessa.

Muistot.
Joita hän ei enää itse muista.
Ihmiset, rakkaat, joita ei enää muista.
Eletty elämä ollut ja mennyt.
Tallessa?
Vain häivähdyksiä sieltä, täältä.
Ei voi kysellä ja jakaa enää mitään.
Surullista.
Kertoilla ja muistella voi, mutta kaikesta näkee,
että hän ei pysty muistamaan.
Lauloin hänelle Ystävä sä lapsien.
Ja hän lauloi mukana, melkein sanasta sanaan...
Minut hän tunnisti, mutta nimi ei löytynyt.
Ja ei olisi raaskinut laskea minua lähtemään pois.

Ystävän melkein valmis nalle, josta tulenee Naava...

Mietin, mitkä perintötekijät kulkevat suvussa.
Kunpa ei itse tarvitsisi olla joskus muistamaton,
unohtunut.

Melekonen nappisilimä tämä! Kummitytön Pepi.

Pakko päättää taas:
Eletään tätä päivää, tässä hetkessä.
Ollaan onnellisia tästä, mitä on.
Muistoistakin.
Kun vielä muistaa.
Ollaan onnellisia; vaikka nallen tekemisestä.
Villasukan neulomisesta, - josta täti kysyi,
että joko tuli kummallekin varpaalle!

 

Kevyttä kenttälounasta,
sanoin ystävälle muutamankin kerran.
Tämä elämä.
Tällä kohtaa.

Talvi jatkuu

 Knuuti ja Konsta lumisateessa.

Pyykkipoikamunkkirinkilä

Lunta, lunta, lunta!
Lisää tulee päivittäin.
Taideteokset lisääntyvät luonnossa.
Hymyilyttää...

Helmikuun rakkaus-nalle, Karpalo

Valmistuihan se lopultakin.
Tämä punainen nalle.
Ilmoitti nimekseen Karpalo.
On se niin karpalon värinen!
Karvan päässä hivenen mustaa.

Nalle luuli pääsevänsä heti suolle,
reissaamaan reppu selässä ruskaiseen maisemaan,
jonkun rakkaan ihmisen mukana...

Ehei!
Suoraan vaan valkoiseen hankeen!
Suoretkeilyt siirtyvät syksymmälle.
Ja etsinnässä on sekin rakas!
On siinä Karpalolla homma...

Täällä on Reinot!
Mitä?
Pelkät kengät, mitään Reinoa näy...

 Punaisen ystävälle punainen rakkausnalle...

Oma nalle, Taika, ja Karpalo;
samasta karvasta valmistetut.
Onnea rakkaan etsintään, toivottaa Taika.

Ihan kohta on kesä!

Tässä vaiheessa talvea ja helmikuuta, -
kun vuorokauden aikana on lunta tullut
melkein tupaan asti;
on ihan pakko kääntää katseet kesään.
Menneisiin ja tulevaan.
Vielä muutama metri lunta lisää,
ja sitten se on täällä taas.
Kesä.
Lämmin.
Vihreys.
Kukat.

Vanamot tuoksuvat jo nyt;
tarvitsee vain sulkea silmät
ja viedä itsensä kukkivalle mättäälle.

Ja siinä se on.
Metsän hento ja huumaava tuoksu.

Ihan kohta:
Reput selkään ja metsäretkelle.
Sammalpolulla askel on kevyt.

Siellä uivat jo kesän sorsat,
ahvenet odottavat pyytäjää...

Nuotiossa palaa tulet yötä, päivää.
Pannukahvit on keitetty.
Kesän parhaat tuoksut: nuotion savu ja kahvit.

Metsäloma.
Se riittää miulle.

Ja ne lakkasuot!
Miten mahtaa olla ensi kesän sadon laita?
Täyttyykö peilari vai riittääkö muki...

Naavapeti

Mikäs on nallella köllötellä
naavapatjan päällä,
naavapeitto suojana.
Metsän terveiset.
Leikitellen.

Mistä tätä tulee

Onko tämä uusiutuva luonnonvara?
Lumi.
Sitä vain tulee lisää ja lisää.
Sitten se katoaa.
Tavallaan emme tarvitse sitä,
(- mitä nyt Suomen kasvit talvehtiessaan
ja kyllä lumi on hyvin tarpeellinen metsän hakkuissa),
mutta edestäänhän se on siirreltävä.
Kulkupaikoilta.
Muuten se on vähän haitoilla.

Kävin eilen päiväselti Helsingissä.
Tänne jäi aamuyöstä sankka lumipyry
ja maassa oli jo vuorokauden ajan yhtämittaa
uutta satanutta parikymmentä senttiä.
Ja siellä päässä: ei yhtään mitään!
Kontrasti oli aikamoinen.
Illalla kotiin palatessa tiet ja pihat oli siivottu.
Kiitos naapurin ja kotiväen!
Lumikinokset pihamaan ympärillä ottavat korkeutta.
Olisi pyllymäkiä lasten lasketella!

Haisulin aamu-unet nalletuolilla.
Kaikki paikat kelpaa.

Tänä päivänä

Tämä elämä.
Kuin kivilohkare.
Sen kanssa tehdään työtä joka päivä.
Siinä se odottaa.
Työkaluja, tarttumista, uskallusta.

Mistä reunasta aloitat?
Sileää, särmää, terävää.
Löytyykö taitoa päihittää ja valloittaa?

Yritystä.
Ja kun reunalle pääset,
kaikki on jo silloin hyvällä alulla.

Mutta yksin et selviä.
Et ensimmäisestäkään kivestä.
Päivästä.

Ystävä auttaa.
Kiivetään yhdessä.
Elämän kivikkoa.

Yhdessä jaksamme!
Kivikossa kompuroida, kiipeillä.
polkuja tallata.
Päivän kerrallaan.
Lämmin ystävänpäivähalaus!

Lempirunoilijan sanoin

Ei paista aurinko, ei näy vanha sininen taivas.
Mutta väliäkö hällä.
Harmaata, sumuista, sateisen tihkua.
Tiet ja pihat jäätiköllä tai sohjolla.
Mitäpä tuosta.
Huomenna voi olla jo toisin.

Peukalossa on rakko.
Eilisen nallentäytön jälkeen.
Onhan sekin jo jotain.
Tänään on paranneltava peukalo kuntoon.

Ja hyvä mieli eilisestä;
kävin esittämässä Joensuun Senioripihassa
"Minun metsäni"- tarinan.
Se koostuu metsäisistä ajatuksistani
valokuva- powerpoint- esityksen kera.
Vaistosin, että metsäterveiseni menivät perille.

Illalla vielä maailmanparannusta ystävän luona.
Paremmalta näyttää taas.
Tämä päivä.
Ja huominen.

"Metsän seinä
on vain vihreä ovi
josta valo
ohjaa ystävänsä."

(Risto Rasa/Metsän seinä on vain vihreä ovi, 1971 Otava)

Risto Rasan Kulkurivarpunen, (Otava, 1974),
on ensimmäinen ostamani runokirja.
Se maksoi 13 markkaa silloin v.1974.
Olin saanut äidiltä "omaa rahaa",
muistaakseni 15 markkaa.
Mie kävelin Viinijärven Kirja- ja Kemikalioon
ja ostin Kulkurivarpusen...
Kirja on vuosikymmenten lukemisesta ja selaamisesta
rispaantunut ja kulunut.
Käynyt kovin rakkaaksi.
Kulkurivarpunen ei todellakaan jäänyt ainoaksi.
Kirjahyllyt ovat täynnä kirjoja, pitkälti runoja.
Voisi kuulemma kirjastostakin lainata.
Ei se ole sama asia...
Jotain voi lainata,
mutta "oi"- kirjat pitää saada itselle ja omaksi!
Kuopuksella on sama vaiva;
hyllyt täyttyvät kirjoista.

Metsähiiren telaketjutraktori.

Menninkäisiä, hiippailijoita, maahisia.

Vanhan kuusen suojassa.

Kuusen nuottirivistöt.

Kovin on puhdasta ja valkoista.
Kuusista roikkuvat naavat kertovat samaa:
Täällä on hyvä hengittää!

Sitä kasvatuskuusikkoa tämä.

Pitkii pellavii

Rönttäkeli!
Lämpöasteita ja rätkii räntää.
Hanget vajuu, loskaa.
Näin se talvi mieltänsä muuttaa.
Kelkkamäkeen ei ole tarvetta.
Mukavaa Laskiaista!

Mutta toivotaan pitkiä pellavia silti!
Hyvää satoa tulevalle kesälle,
sopivasti lämpöä, sadetta ja aurinkoa.
Siinäpä sitä toivetta yhdelle kesälle!
 

Vuoden ensimmäinen nalle

Tämän vuoden ensimmäinen nalle on valmistunut!
Varpajaiskahvit ja helpotuksen huokaus.
Jokohan se nyt lähtee käyntiin;
nallen teko, kun pää on saatu auki?

Jo matkalla Nalle-tallista sisälle taloon;
nalle halusi käydä nuuhkimassa metsän reunassa
kuusen tuoksua...

Tämä nalle on kookas ja paksukarvainen.
Se katsoa napitti tummanharmailla silmillään
kysellen, minkäpä meinaat antaa minulle nimeksi.
Siitä tuli Myytti.
Sen verran salaperäinen ilmestys se on.

Metsään!
Piti vähän rummuttaa uudelle nallelle!
Keskellä metsää rummun äänet kuulostivat
tosi kauniilta...
Ihan kuin metsä olisi odottanut soittoa.

Konsta, vanha rummuttaja, kuunteli miten
Myytti soitttteli.

Tämä nalle sai rummutuksella syvää viisautta sydämeen!
Niin siitä tuli ihan valmis Myytti.
Vanhan metsän salaisuuksia kuunteleva nalle.

Myytti alkoi elää omaa nallen elämäänsä.
Keskellä kuusia, kun uutta lunta tipahteli hiljalleen.
 

Metsän kuuntelija.
Ei ollenkaan huono piirre nallelle!