Elämän palapeliä

Siinäpähän kokoilet.
Voit itse päättää, milloin aloitat.
Pala kerrallaan hakee paikkaansa ja
paloja ympärilleen, yksi kerrallaan.
Etsi, etsi, etsi.
Kyllä etsivä löytää.

Jokainen kasailee itse omaa elämän palapeliään.
Joskus sen palat ovat siististi ja nätisti
paikoillaan, kohdillaan.
Valmiina ja ehjänä.
Joskus taas levällään, kuin ne kuuluisat eväät.
Ja voivat olla ihan kadoksissakin,
kuten se miun lapsuuteni palapeli.

Mie sain lapsena yhden palapelin.
Siinä oli sateessa seisova tyttö, sateenvarjon alla.
Ja vaikka kokosin sen aina ja aina uudelleen,
yksi kohta oli tosi vaikea.
Palaset eivät meinanneet millään löytää oikeaa paikkaa.

Siihen se palapelien harrastaminen osaltani jäikin.
En osallistu koskaan palapelien tekoon,
kun nuoriso vieläkin joskus innostuu kokoamaan.

Edesmennyt rakas kummini oli innokas palapelien tekijä.
Hänellä oli aina meneillään joku urakka.
Ja ne eivät olleet ihan pieniä; palat olivat kylläkin pieniä.
Ehkäpä se elämäkin samalla asettui uomiinsa,
kun palalle haki paikkaa.

Joka päivä uusi yritys.
Pitää elämän palaset kohdillaan.
Tai edes jossain läjässä, mistä ne löytää,
kun inspiraatio iskee.
Kunhan ovat tallessa.
Aloitetaan kokoaminen sitten, kun siltä tuntuu.
Ihan hyvältä ne näyttävät siinä sekamelskaläjässäkin...

Uusin huopaheijastin on siis tämä,
palapelinpala!