Kevyttä kenttälounasta

Olin viikonlopun katsomassa pohjoisen lumia.
Samalla näin muutakin mukavaa;
ystäväni, miehensäkin pikaisesti,
tyttärensä talvilomalaisen.

Lumenvalkoinen haluaa sisälle!

Ehdin tavata myös
kummityttöni sekä hänen miehensä ja karvaturrinsa.

Ja kummitätini.
(-Huokaus-)
Hän on se viimeinen tämän meidän talon
edellisen sukupolven elossaoleva, äidin sisko.
Mutta menossa jo.

Mitä jää ihmisestä jäljelle silloin,
kun hän kadottaa muistin?
Varjo vain?
Kuori?
Raamit?
Hiljaisuus?
Muistot?

Nallepojat odottelemassa aamukahveja auringonpaisteessa.

Muistot.
Joita hän ei enää itse muista.
Ihmiset, rakkaat, joita ei enää muista.
Eletty elämä ollut ja mennyt.
Tallessa?
Vain häivähdyksiä sieltä, täältä.
Ei voi kysellä ja jakaa enää mitään.
Surullista.
Kertoilla ja muistella voi, mutta kaikesta näkee,
että hän ei pysty muistamaan.
Lauloin hänelle Ystävä sä lapsien.
Ja hän lauloi mukana, melkein sanasta sanaan...
Minut hän tunnisti, mutta nimi ei löytynyt.
Ja ei olisi raaskinut laskea minua lähtemään pois.

Ystävän melkein valmis nalle, josta tulenee Naava...

Mietin, mitkä perintötekijät kulkevat suvussa.
Kunpa ei itse tarvitsisi olla joskus muistamaton,
unohtunut.

Melekonen nappisilimä tämä! Kummitytön Pepi.

Pakko päättää taas:
Eletään tätä päivää, tässä hetkessä.
Ollaan onnellisia tästä, mitä on.
Muistoistakin.
Kun vielä muistaa.
Ollaan onnellisia; vaikka nallen tekemisestä.
Villasukan neulomisesta, - josta täti kysyi,
että joko tuli kummallekin varpaalle!

 

Kevyttä kenttälounasta,
sanoin ystävälle muutamankin kerran.
Tämä elämä.
Tällä kohtaa.