Monan muistonalle

Tapahtui viime kesänä:

Nuorin sisko pyysi tekemään
meijän siskon tytölle, kummitytölleni;
koiran näköisen nallen.
Nalle olisi kummityttöni ensimmäisen koiran,
Monan, muistonalle.
Mona oli musta labradorinnoutaja.
Se sai elää hyvän ja pitkän koiran elämän,
- yli kaksitoista vuotta,
sitä rakastavassa perheessä.

Monan kappaleet on ommeltu.

Sisko oli Monan sydänystävä ja ikävöi sitä kovasti.
Hän oli aivan töpinöissään nallesta.
Kyseli miulta, että ootko ennen päässy tekemään
koiran näköistä nallea...
Miusta tuntui, että "joutunut tekemään"
kuvasi tuntojani paremmin!
Olin aika ihmeissäni... että millä kumman konstilla
saisin nallesta edes vähän koiran näköisen!?
Lupasin kuitenkin yrittää.
Nalle alkoi muotoutumaan mustasta karvasta.
Kuonon alus tuli harmaalla;
Mona kun harmaantui vanhetessaan...
Ja tietysti luppakorvat.

Siskoni lapsuuden punainen pallo. Väinö- nalle piti siitä hyvää huolta siihen asti, kun Mona valmistui.

Sisko suunnitteli kehittelevänsä nallelle
mukaan jonkun pallon;
Mona kun tykkäsi kovasti leikkiä pallolla.
Muistin liiterin nurkassa olevan pallon,
joka on siskon lapsuudesta.
Tallessa, kun on talletettu!!
Monta kertaa olin nakkaamassa sitä jo pois,
mutta jotenkin ehkä aavistin,
että sille tulee olemaan vielä tärkeä tehtävä!
Pallo on ollut joskus punainen...
Laitoin pallosta kuvan siskolle,
ja vastausviesti tuli huutaen:
"Just tuo pallo, miun pallo! Ostettu Pöntisen kaupasta!
Se on täydellinen Monan mukaan!"
Ja säilyypä antiikkinen pallo suvussa!

Monan kuono tuotti ongelmia.
Sisko olisi halunnut nahkaisen kuonon.
En keksinyt, miten saisin sen kiinnitettyä.
Laitoin sitten aluksi tämmöisen muovisen valmiskuonon.

Koira- immeiset käydessään hyväksyivät sen.
Miusta se ei ollut ollenkaan sopiva,
mutta annoin kuonon olla;
- ehkä viikon päivät...

Pientä leikittelyä...

Monan muistonalle ja pallo.
Olipa tätä nallea mukava tehdä!

Lurps-lurps ja hau- hau!

Nallen valmistuttua yllätimme Viirun
aurinko- unilta talon seinustalta.

Terve, Viiru, leikittäiskö vähän?

Ei mitään kommenttia...

Eipä taida nyt vanhus kiinnostua!

Jatkan lepoa.
Jatka sinä koira-nalle-vai-mikä-ihme-olio-lienetkin
matkaa, sinne, minne olet menossa!

Niin siinä sitten kävi lopulta näin.
Kun olin aikani katsellut Monan muovista kuonoa;
ja se aina huuteli miulle, että
tämmösen kuonon sitten laitoit...
(miusta se ei alun perinkään ollut onnistunut ratkaisu...)
- päätin yrittää vielä yhtä konstia.
Otin ja liimasin muovisen valmiskuonon päälle
ohuen mustan nahkan.
Kiinnitin sen kuonoksi.
Ette halua tietää, miten se tapahtui.
Enkä halua kertoa!
Hätä ei lue lakia...

Hyvä niin.
Nyt se oli miun silmille hyvä!
 

Isot ruskeat silmät ja luppakorvat...

Mona- muistonalle.
Rakkaan koiran muisto elää aina.

Sisko kävi syksyllä hakemassa Monan,
että se sitten jossain vaiheessa pääsee omaan kotiinsa.
Tykkäsi hän, kovastikin, Monasta.
Se nosti hälle mieleen muistot Mona- koirasta...
Olihan tämä miullekin aika tunteikas projekti.
Koirapelkoisena en ole koskaan pystynyt
päästämään lähelleni isoa koiraa.
Mutta elin mukana kummitytön ikävää
rakkaan koiran menettämisestä.

Pakkaamiskokeiluja...
Konsta kummastelee, mitä ihmettä on tapahtumassa.

Ja löytyihän se, siskomme eli kummityön äidin
perintöhuivi!!
Siihenpä Mona kiedottiin matkaa varten,
hellästi, kuin olisi vauva kapaloissaan!

Nyt, helmikuun alussa, Mona lopultakin
pääsi omistajansa syliin ja kainaloon.
Ja otti heti paikkansa;
Kummitytöltä tuli viesti: "Ihana! Itku tuli!"