Ylitin itseni, osa 1.

Støn kylän kupeessa kohoaa
313 metriä korkea Geitberget.
Samanen vuori, jolle tytär oli viime kesänä kivunnut
ilman polkua, jostain vain umpimähkään
ja vieläpä ilmoittamatta kenellekään lähdöstään...
(Onneksi tämä äiti ei tiennyt asiasta,
kuin vasta jälkeenpäin...)
Norjasta palattuaan tytär näytti videopätkää huipulta,
jossa kuvaa koko näkymäkierroksen,
- sitten kuva siirtyy omaan naamaan, joka sanoo:
"Mutta miten täältä pääsee pois?!"
No, polkua pitkin alastulo oli ollut ihan simppeli homma.

Ja pitihän se tietysti äidinkin kiivetä.
Halusinkin.
Ehkä.
Ainakin luulin niin...
Ja en olisi uskaltanut laskea kuopusta sinne yksin,
kun työnaiset eivät joutaneet kaveriksi.

Kun olimme ensin kävelleet tietä pitkin nelisen kilometriä,
joka nousi ja nousi aina vain ylemmäksi,
- alkoi varsinainen kiipeäminen  sitä polkua pitkin.

Työstähän se kävi.
Levähdettiin välillä ja mie läähätin kuin poikiva lehmä.
Ja pelotti.
Pelotti todella, että miten mie pääsen alas!
Korkeanpaikankammoisena... puhuttelin itseäni,
että oliko pakko saattaa miut tähän jamaan.
Piti katsoa vain polkua.
Ja ottaa kalliosta ja katajista tukea.
Kuopuksen tsemppaaminenkin auttoi...

Tuskailin hänelle, että jos mie tästä seleviin,
niin tämä asettuu sinne jonnekin
lasten syntymisten jälkeen...
Kuopus tuumasi, että aha, no onpa ne ollukkin heleppo nakki...

Pääsimme huipulle.
Minäkin.
Ja ne näkymät!
Reunalle en sentään uskaltanut kurkistamaan.
Ja kuopuskin sai vain polvillaan kuvailla reunalta...

Huipulla oleva kivipaasi näkyy alas ihan pienenä tikkuna.
Ihminen sen vierellä kai pisteenä vain...
Tämän lähemmäksi taivasta en pääse.

Konsta oli tosi reipas!
Reippaampi, kuin mie...
Ja tyytyväinen mukaan päästyään.

Miniatyyrikylä Stø, ihan alapuolella.

Useampikin kylä näkyy samalla silmäyksellä.

Alhaalla mutkittelee tie "Nato- kukkulalle".
Ja sinne alas on palattava.

Sopeutuneet.
Kasvit olivat niin liikuttavan näköisiä!
Pienen pienet puun tapaiset ja pensaat
aivan matelivat maata pitkin, ja kasvoivat siinä vain;
nöyrinä ja mukautuvina kohtaloonsa ja kasvupaikkaansa.
Ja ihan ylhäälläkin oli suota, jossa kasvoi lakka!
Jälleen ihan käsittämätöntä luonnon ihmetystä.

Askel kerrallaan.
Alastulokin onnistui, vaikka sitä eniten pelkäsin.
Kun katsoi vain polkua ja jalkoihinsa,
eikä ollenkaan silmäillyt jyrkänteitä siinä kupeessa...

Päättelimme tämän olevan Geitbergetin jumalan.
Lepäilee siinä...

Katajainen kansa.
Olin minäkin, katajainen.
Ja niin onnellinen, kun selvisin takaisin alas.
Mutta kannatti kiivetä, ilman muuta.
Usko siinä ainakin vahvistui!
Siihen, että pystyy-jaksaa-uskaltaa-kykenee.
Sentään näillä polvilla...