Viimeinenkin poikanen lentoon

"Jonakin päivänä lähtisit.
Huoneesi olisi tyhjä.
Vaateröykkiöt,
lehtiöt, luonnokset, maalausteline
ja kirjapinot
olisivat poissa.
Ja kaipaisin sinua niin
ja kysyisin, mihin menivät vuodet.
Jonakin päivänä lähtisit.
Ja nyt se päivä on tullut."

(Anna-Mari Kaskinen/Edessä oma elämä)
Kirjapaja 2006

Kuopus on muuttanut omilleen tässä kesän aikana.
Pikkuhiljaa.
Monta pientä muuttokuormaa on jo viety.
Ei kauas, mutta kuitenkin.
Jalat oman pöydän alle.

Onneksi matka ei ole pitkä.
Voi vaikka iltakahvilla poiketa, jos siltä tuntuu.
Tai käydä viikonloppuna pesemässä pyykkejään kotona.

Ja onneksi on kesä.
Nuorisoa pyörii talossa mukavasti.
Ei tunnu niin tyhjältä.
Talo.
Sydämessä kyllä kaivertaa...

Äiti se vain käy läpi ajatuksissaan
tätä elämää.
Sinne ne lentävät, yksitellen, kukin vuorollaan.
Maailmalle.

Kun lapsilla alkoivat omat jalat kantaa,
alkuun riitti tupa, viereinen huone.
Sitten pihamaa.
Ja sielläkin piti aina tietää, missä taaperot viilettää.

Muistan vieläkin sen tunteen,
kun esikoinen lähti ensimmäisen kerran
kaverin luokse naapuriin.
Yksin, pyöräillen.
Silmä tarkkana vahdin pellon takana
olevaa tietä, että milloin pikkumies
viilettää sillä kohtaa...

Kerhoon lähtemiset.
Eskariin lähtemiset.
Kouluun, kouluihin; lähelle ja kauas.
Armeijaankin.

Ilo.
On se ilo.
Kun lähtevät ja lentävät.

Sitä vain toivoo, että siivet kantavat.

Ja täällä on koti, jonne voi aina palata.

Pontus lähdössä, Finnian siellä jo odottaa kaveria.

"Näin sen kuuluu mennä,
sanovat vanhat. Sellainen on maailman meno.
Lapset lähtevät ja valokuvat jäävät.

Tätä ei kerrottu synnytysvalmennuksessa,
että synnytys jatkuu,
poltot ja äitien parkaisut,
kun lapset lähtevät maailmalle
repuissaan unelmat,
äitien ohuet eväät."

(Anna-Mari Kaskinen)