Ylitin itseni, osa 2.

Laiva valmiina lähtöön.
Arctic Whale Toursin ensimmäinen valassafari
tälle kesäkaudelle tehtiin 27.5.
Aamulla lähtiessämme ilima oli kuin morssiin...

Matka suuntautui kohti pohjoista,
kahden puolen - kolmen tunnin päähän,
kaskelottien ruokailualueen tuntumaan.

Konsta pysytteli tiukasti miun takin sisällä
ihan koko kahdeksan tuntia kestäneen meriseikkailun ajan.
Konsta joutui kyllä olemaan rohkaisuna miulle, jälleen!
Olipahan nallella kerrottavaa kotiin jääneille kavereille...

Siellä kaukana siintävät vuoret.

Kalastaja- laiva laski pitkääsiimaa.

Sieltähän ne löytyivät!
Kaskelotit viihtyvät kalastuspaikoilla.
Ne ovat oppineet syömään nostettavasta verkosta kaloja.
Ihminen muuttaa luonnon kiertokulkua?
Kylässä on valastutkijoita ja Arctic Whale Tours
sekä kalastajat tekevät yhteistyötä heidän kanssaan.

Tämän kuvan otti Petriina.

Kaskelotit ovat sukelluksissa jopa 40 minuuttia,
jonka jälkeen ne nousevat pintaan hengittelemään.
Kunnes jälleen sukeltavat syvyyksiin.

Valassafarille osallistuvat kyselevät joskus,
että miksi laiva ei mene lähemmäksi valaita.
(Että saisi parempia kuvia ja näkisi tarkemmin...)
Tämä valassafari kunnioittaa luontokappaleita,
eikä halua häiritä valaita,
vaan antaa niitten levähtää ja hengitellä rauhassa.
Kaskelotti on noin 16 metriä pitkä.
Näky oli aika tavalla vaikuttava!
Näimme yhteensä kolme eri kaskelottia.
Kesän ensimmäinen safari onnistui!

Paluumatka oli enemmän keikkuva.
Länsituuli nousi ja kasvatti aallokon.
Se ei ollut ollenkaan  miellyttävää.
Jälleen puhuttelin itseäni, että oliko pakko lähteä...
En ollut oikein ajatellut asiaa loppuun saakka...
"Jos olisin tiennyt tämän, en ehken olisi lähtenyt!"

Kyllä siinä itsensä tunsi aika pieneksi ja mitättömäksi.
"Itikan paska valtameressä",
- se sanonta tuntui niin todelta!
Tyttäret kyselivät välillä, että ootko sie ihan ookoo.
No, en todella oo!
Jälkeenpäin selitin heille, että tuommoisessa paikassa
ja kokemuksessa, joka on niin epämukavuusalueella;
mie piiloudun itseni sisälle ja olen vain hiljaa...

 Tytär kertoi viime kesänä kysyneensä veden syvyyttä
siellä jossain, valaiden tykönä.
Se oli jotain, tyyliin 600-700 metriä.
Tyttären huh-huhtteluun oli tullut tutulta
"humoristinen" tokaisu;
ihan sama, vaikka syvyys olisi vain kaksi metriä;
kylmyyteen sinä kuitenkin kuolet!
Niin totta joka sana.

Seurasin läheltä kulkenutta kalastajalaivaa,
joka hävisi välillä lähes kokonaan aallokkoon...

Meidänkin laiva keikkui puolelta toiselle.
Istuin yläkannella tanakassa asennossa ja pidin
tiukasti kiinni.
Pahoinvointia ei tullut, tabletti kai auttoi.
Olin silmät kiinni ja keinuin laivan mukana.
Jos pidin silmiä auki, piti katsoa tiukasti horisonttiin,
sikäli, kun se keikkumiselta näkyi...

Majakkasaari.

Siskokset laivan keulassa.

Olipahan kokemus!
Laiva ei lähde merelle, jos on yli kaksimetriset aallot.
Meri on silti yllätyksellinen,
tuuli voi nousta hetkessä.
(Kuulemma sumukin voi nousta ihan hetkessä
ja peittää kaiken sisälleen...)
Taitava kapteeni ohjasi meidät turvallisesti rantaan.

 Tuntui tosi hyvältä laskea jalkansa kuivalle maalle!
Onnellinen mieli, että pääsi näkemään jotain
niin ainutlaatuista luonnonnäytelmää!
Valtavasta mielenmyllerryksestä ja pelosta huolimatta!

Seuraava safari olikin sitten ollut unelmien täyttymys:
Aivan tyyntä koko ajan!
Ja olivat nähneet myös miekkavalaita.
No.
Tämä kokemus oli tarkoitettu meille, maakravuille!