Veteraanimuseo Imatralla

Kävimme ystäväkälyjen kanssa Veteraanimuseossa Imatralla.
Talo ja kotimuseo oli vaikuttava, pysähdyttävä ja koskettava.
Jorma Ikävalko esitteli huoneita, jotka olivat täynnä tarinoita ja muistoja.
Hänen vanhemmat olivat ostaneet tämän v. 1927 lääkäriperheen rakennuttaman talon,
ja äitinsä oli asunut talossa kuolemaansa saakka.
Vanhempiensa kokoama museo on yksityinen kotimuseo.

Niin paljon tarinoita, jotka liittyivät esineisiin, vaatteisiin ja tapahtumiin.
Tässä museossa pitäisi kaikkien käydä!
Niin lähellä menneisyydessä tämä elämä, josta huoneet kertovat...

Tämä taideteos sai kyyneleet silmiin...
Jorma Ikävalkon äiti oli toiminut sodassa lääkintälottana. Taideteos (jäi kysymättä, kenen tekemä)
oli muisto sodan aikana tapahtuneesta avunannosta, kun lääkintälotta oli antanut vettä vieraan maan loukkaantuneelle sotilaalle, jolla oli pistin kyljestä läpi... Ja tämä sotilas oli kiittänyt avusta...

Kaikkiin huonekaluihin ja esineisiin liittyi tarina.

Ihastuttava nukkekoti!

Ja tämä! Siellä oli veteraaninalle, ilman alaraajoja, kuin loukkaantunut konsaan...
Jorma Ikävalkon lapsuuden nalle. Vähänkö liikutti ja kosketti!

Me ystäväkälyt, joitten vanhemmat ovat eläneet sodan ajan; olimme mykistyneitä.
Tunteet olivat pinnassa. Yhden isä oli kotoisin Hyrsylänmutkasta, toisen äiti myös evakko.
Minun isä ei joutunut sotaan, kun yksi veli oli jo kaatunut ja toinen haavoittunut. Mutta evakkoon joutuivat Lieksassa lähtemään... ja kun palasivat kotiin, oli kaikki rakennukset poltettu maan tasalle. Vain savupiiput törröttivät taivasta vasten...  Äitini jätti minuun pelon lentokoneista, kun kertoi, miten piti juosta metsän kätköön piiloon, kun pommikoneet lensivät Liperin ylitse... Tätini toimi lottana, vain lottamerkki on tallessa; kun lottapuvuthan piti käskystä hävittää...
Näillä menneisyyden muistoilla me tämä sukupolvi olemme elämää eläneet.

Tämä menneisyys.

Ja tämä päivä.