Suo veti taas puoleensa

Liukkaat pitkospuut.
Siskon ja siskontyttären kanssa hakemassa vähän suovoimaa pyhäpäivän tuulessa ja auringossa.

Melkein vaahtopäitä lammessa.

Niin tuttu kelon käppyrä.
Ja Konsta siinä kaipaili ystävää...

Elä kompuroi elämän polulla...

Syksyn viimeiset värit suolla.

"Poimi roska päivässä".

Sen kymmenet kerrat olen kulkenut tällä suolla ja peltitynnyriroska on pistänyt silmään.
Nyt kuljetin sen pois...

Onni syödä valmiista pöydästä.
Valamon ravintolasta saa aina hyvää ja maukasta ruokaa.
Ja ruokailun valvojia riittää seinillä...

Jälkiruokakahvit kotona.
Siskon keräämät karpalot ja siskontyttären tekemä karpalokinuskijuustokakku...

Oli semmoinen hyvä sunnuntai.

Pakkaspäivä Ilomantsissa

Tänä syksynä olen antanut itselleni aikaa ja olen kerännyt voimia.
Mielen voimarepussa on ollut vajetta ja sen täyttäminen on yhä kesken.
Luonto on antanut sitä voimaa, jota tarvitsen.
Olimme ystävän kanssa päivän retkellä Ilomantsissa.
Itärajan tuntumassa, Koitajoen kupeessa kiertää muutaman kilometrin pituinen Tapion taival.
Oli pakkaspäivä ja maisema aukesi hiljalleen harmaasta sumusta kirkkaaksi taivaan sineksi.
Näkymät olivat mystisen satumaisia. Kaikkialla luonnom kauneutta, joka pysäyttää.
Matka ei edennyt vauhdilla, kun aina piti pysähtyä ihmettelemään...

Pitkospuitten pakkasen puremat. Näin liitetään yhteen erillään, mutta lähellä olevat.

Pientä, suurta kauneutta.

Kuka uskaltaa testata, kestääkö jää, kantaako elämä. Se, joka tarttuu hetkeen.

Konsta säilyi kuivana!

Pakkasen jää- kauneutta. 

Missattiin täydellisesti päivän luonnonnäytelmä, eli auringonpimennys, autiotuvan eväshetkessä!
Se olisikin ollut ihan liikaa tässä maisemassa!

Jokainen ruoho ja lehti täynnä pakkasen kauneutta...

Kun tässä pienessä hetkessä on kaikki..

Oi. Kun mie olisin voinut jäädä  makaamaan suolle!
Se oli joku niin voimakas ja vahva kokemus,
mitä kohmeinen suo antoi siinä kelon juurella maatessani...

Ei olisi millään maltettu lähteä pois ja jatkaa matkaa...

Pari kupilkallista jäisiä karpaloita!

Suo on niin kokemisen arvoinen kaikkina vuodenaikoina.
Syksy ja pakkanen hiljentää kaiken.

Niin mystinen näky auringon jo hiipuessa; huurteinen,valkoinen suoheinäniitty...

Oi tätä luonnon ihmettä.

Ilo- nalle

Tämä mummun lapsenlapselle tilaama nalle valmistui elokuun lopulla.
Mummu antoi nallen nimeksi Ilo. Se oli kuulemma ihan heti selvä valinta!

Pieni 1- vuotias tyttönen saa nallensa syntymäpäivänään, joka on samalla hänen kastepäivänsä. 

Kesän viimeiset kullerot loistivat kilpaa  auringon kanssa ja antoivat nallelle kukka-iloa.

Toivottavasti Ilo- nalle kulkee pienen tytön mukana ja tuo iloa, turvaa ja nallerakkautta
sekä hyvin paljon mummun ajatuksia ja rakkautta.

Nallentekijä toivottaa kaikkea hyvää ja valoisaa pienen, ihanan nappisilmäisen tytön elämään!

Patvinsuolla

Kävimme tyttären kanssa tekemässä pienen suo-patikoinnin Patvinsuolla.
Lahnajärven P- paikalta Olkkosenvaaraan; matkaa kertyi yhteensä noin 11 kilometriä.

Oikein sopiva matka.
Päivänvaloa ei ole enää iltaan asti, hämärässä ei olisi mukavaa patikoida.

Välillä on pitkospuita ja metsäsaarekkeita.
Jylhiä mäntyjä halattavaksi!

Märkää oli, ja välillä pitkospuut olivat ihan veden peitossa.
Onneksi oli vedenpitävät vaelluskengät, niin varpaat pysyivät kuivina.
Litsis, lätsis, lotsis!

Ihmeteltävää, katsottavaa, koettavaa.
Suon tuoksu on niin huumaavan mystistä vielä lokakuussakin.

Luonto antaa aina parastaan.

Konsta; vanha suonkävijä elementissään...

Metsäsaarekkeissa oli kuusten alla ihan pakko loikoilla ja katsella kohti kuustenlatvoja.

Tämä vihreys, hiljaisuus, rauha...

Päätimme jäädä tähän...

Metsän kuninkaan tuoli ja Konsta.

Villapaitoja, villapaitoja!

Sain ystävältäni tämän hänen neulomansa islantilaisen villapaidan, Riddarin.
Hän oli neulonut sen puolisolleen, mutta mies ei oppinutkaan pitämään villapaitaa!
Tuumasivat, että Päivikin värithän nuo olisi...Mie vedin paidan päälleni ja sanoin kiitos!

Pidin Riddaria päälläni koko Lapin viikon ajan.
Ei sen ihanampaa ja lämpöisempää paitaa ole olemassakaan.

Sevettijärvelle mennessämme ostin Sodankylästä villapaitalangat ja aloitin neulomisen siellä reissussa. Vihreää, tietysti. Ja mallina samainen islantilainen Riddari.

Paita valmistui reilu viikko sitten. Olen siihen niin tyytyväinen!
Nuorempana neuloin villapaitoja paljonkin. Niitä lähti maailmalle kavereitten mukana.
Ja muutamat punaiset villapaidat ovat tälläkn hetkellä tyttären käytössä; yli 40 vuotta vanhat paidat!

Neuloin tähän villapaitaan koko Lapin viikon.
Luonnon; ruskan, tunturit, männyt, kivet, järvet ja lammet.
Ja kaikki tunteet, mitkä kulkivat mukana siellä luonnon keskellä,
poluilla ja pitkospuilla, meren rannalla ja kivikoissa.
Ilon, onnen, ikävän, surun, rakkauden, ystävyyden.
Kaiken sen jaksamisen tunteen, mikä seurasi mukana. Paidasta tuli oikea tunne-paita...

Siskon tytär kyseli, että voisinko neuloa hänellekin oikean villapaidan. Kyllä voisin.
Mutta ennen sen neulomista päätin kaivaa vuosi sitten keväällä aloittamani
Kalevalaisen Metsän peittoon-paidan tekeleen ja neuloa sen loppuun.
Nyt se on valmis! Voittajafiilis...

Tässä kuvassa paita on juuri tiputettu puikoilta valmiina.
Villapaidathan kastellaan kokonaan, että kuviot asettuvat. Paita on nyt kuivumassa.

Neulominen on vienyt mennessään. Meditatiivista.
Silmukka kerrallaan, ihan kuin elämä.
Askel kerrallaan, kyllä elämä kantaa.

Lokakuun nalle on Hope

Pilvinen ja syksyinen päivä tarvitsi heti aamusta toivoa.
Nallen nineksi tuli siitä syystä Hope - toivo.
Toivoa valoisammasta huomisesta huolimatta lyhenevistä päivistä...

Nalle tuo mukanaan toivoa, iloa, lämpöä ja nallerakkautta. 

Hope on tehty kahdesta eri sävyn harmaasta mohairista.
Tummanruskeilla silmillään se antaa lupauksen toivosta.

Keltaiset koivunlehdet ovat vaihtamassa väriä. Syksy tarvitsee toivoa.

Perinteisesti nalle saa metsävoimaa mukaansa...

Luottavainen katse nallella.

Kesän viimeiset kysymykset ovat Hopen kainalossa.
Kohti syksyn pimeyttä ja talven valoa, kohti uutta toivoa kesästä...

Keltainen lokakuu

Lokakuinen metsä on täynnä hiipuvia kesän värejä. Vihreä vaihtuu keltaisuuden kautta vaaleaksi ja harmaaksi ja häviää.

Mystinen metsä ja sen antama voima kuljettaa meitä talveen...

Keltainen lehtimatto on levittäytynyt nurmikon päälle, enkä millään haluaisi haravoida sitä pois!

Aion nauttia väriloistosta pitkään.

Vernu; viskoosinalle, kävi kuvauttamassa itsensä koivunlehtimaton päällä.

Lauantaina oli edessä porkkanannosto.

Tuuli vaakatasossa navakasti, kunnes alkoi satamaan. Ja illalla aukesi aurinko!

Keltaisuus häikäisi!

Se on syksy.

Sydän jäi tuntureille

Unissani yhä vaeltelen siellä tunturien maisemissa, värikkään ruskan keskellä. Ja kun herään; huomaan mielen repun täyttyneen yhä sillä maagisella pohjoisen maiseman karun kauniilla voimalla.

Sillä taas eteenpäin.

Pielpajärven erämaakirkko Inarissa

Kävimme vielä kotimatkalla ystäväni kanssa tutustumassa Inarissa sijaitsevaan Pielpajärven erämaakirkkoon. Sinne on noin viiden kilometrin matka polkua pitkin kävellen. Erämaa on täynnä toinen toistaan upeampia vanhoja mäntyjä, talon kokoisia isoja kiviä ja vesistöjä.
 

Matka tänne erämaakirkkoon oli meille eräänlainen pyhiinvaellusmatka ja sovintomatka menneisyyteen...
Ystäväni isä ja tätini on vihitty tuossa kirkossa v. 1973.

Ilman tuota avioliittoa emme olisi ystäväni kanssa koskaan tavanneet, tutustuneet ja ystävystyneet...
Ystäväni perheen elämä noin vuosi oman äidin kuoleman jälkeen muuttui aika tavalla uuden ihmisen tultua taloon...
Mutta elämä on merkillistä. Ja jokaisella on se omansa.
Nyt molemmat; ystäväni isä ja tätini ovat edesmenneet ja me jatkamme elämää.

Meillä oli mukana nallet. Konsta ja minun tädilleni tekemä Joosua, joka on nyt ystäväni nallena.
Nallet vahvistivat sovintoa menneisyyden kanssa...eikä Joosua joutunut jäämään Pielpajärvelle!

Nautimme kirkon portailla kahvit ja ruisleipäeväät. Samalla tavalla, kuin lähes 50 vuotta sitten olivat häävieraat nauttineet.

Erämaakirkko on elämys nähdä ja kokea. Vuonna 1760 valmistunut kirkko lepää erämaan rauhassa ja toivottavasti saa levätä ikuisesti.

Pielpajärvi on ollut 1700- ja 1800- luvulla vilkas kylä ja kohtaamispaikka. Sadasta rakennuksesta on jäljellä enää muutama jälki. Kirkko on ja pysyy.

Koruton ja koskettava.

Kauniita yksityiskohtia.
Pienenpieni parvikin kirkossa on; ilman urkuja.
Virsikirja oli avoinna siellä pöydän päällä. Lauloinpa sitten ensimmäisen säkeistön tutusta virrestä
Ystävä sä lapsien...
Kirkossa käynti nosti muistoja ja ajatuksia mieleen vuosikymmenten ajalta ja veti myös hiljaiseksi.
Elämä jatkuu ja olen kiitollinen tästä hetkestä.