Pakkaspäivä Ilomantsissa

Tänä syksynä olen antanut itselleni aikaa ja olen kerännyt voimia.
Mielen voimarepussa on ollut vajetta ja sen täyttäminen on yhä kesken.
Luonto on antanut sitä voimaa, jota tarvitsen.
Olimme ystävän kanssa päivän retkellä Ilomantsissa.
Itärajan tuntumassa, Koitajoen kupeessa kiertää muutaman kilometrin pituinen Tapion taival.
Oli pakkaspäivä ja maisema aukesi hiljalleen harmaasta sumusta kirkkaaksi taivaan sineksi.
Näkymät olivat mystisen satumaisia. Kaikkialla luonnom kauneutta, joka pysäyttää.
Matka ei edennyt vauhdilla, kun aina piti pysähtyä ihmettelemään...

Pitkospuitten pakkasen puremat. Näin liitetään yhteen erillään, mutta lähellä olevat.

Pientä, suurta kauneutta.

Kuka uskaltaa testata, kestääkö jää, kantaako elämä. Se, joka tarttuu hetkeen.

Konsta säilyi kuivana!

Pakkasen jää- kauneutta. 

Missattiin täydellisesti päivän luonnonnäytelmä, eli auringonpimennys, autiotuvan eväshetkessä!
Se olisikin ollut ihan liikaa tässä maisemassa!

Jokainen ruoho ja lehti täynnä pakkasen kauneutta...

Kun tässä pienessä hetkessä on kaikki..

Oi. Kun mie olisin voinut jäädä  makaamaan suolle!
Se oli joku niin voimakas ja vahva kokemus,
mitä kohmeinen suo antoi siinä kelon juurella maatessani...

Ei olisi millään maltettu lähteä pois ja jatkaa matkaa...

Pari kupilkallista jäisiä karpaloita!

Suo on niin kokemisen arvoinen kaikkina vuodenaikoina.
Syksy ja pakkanen hiljentää kaiken.

Niin mystinen näky auringon jo hiipuessa; huurteinen,valkoinen suoheinäniitty...

Oi tätä luonnon ihmettä.