Kävimme vielä kotimatkalla ystäväni kanssa tutustumassa Inarissa sijaitsevaan Pielpajärven erämaakirkkoon. Sinne on noin viiden kilometrin matka polkua pitkin kävellen. Erämaa on täynnä toinen toistaan upeampia vanhoja mäntyjä, talon kokoisia isoja kiviä ja vesistöjä.
Matka tänne erämaakirkkoon oli meille eräänlainen pyhiinvaellusmatka ja sovintomatka menneisyyteen...
Ystäväni isä ja tätini on vihitty tuossa kirkossa v. 1973.
Ilman tuota avioliittoa emme olisi ystäväni kanssa koskaan tavanneet, tutustuneet ja ystävystyneet...
Ystäväni perheen elämä noin vuosi oman äidin kuoleman jälkeen muuttui aika tavalla uuden ihmisen tultua taloon...
Mutta elämä on merkillistä. Ja jokaisella on se omansa.
Nyt molemmat; ystäväni isä ja tätini ovat edesmenneet ja me jatkamme elämää.
Meillä oli mukana nallet. Konsta ja minun tädilleni tekemä Joosua, joka on nyt ystäväni nallena.
Nallet vahvistivat sovintoa menneisyyden kanssa...eikä Joosua joutunut jäämään Pielpajärvelle!
Nautimme kirkon portailla kahvit ja ruisleipäeväät. Samalla tavalla, kuin lähes 50 vuotta sitten olivat häävieraat nauttineet.
Erämaakirkko on elämys nähdä ja kokea. Vuonna 1760 valmistunut kirkko lepää erämaan rauhassa ja toivottavasti saa levätä ikuisesti.
Pielpajärvi on ollut 1700- ja 1800- luvulla vilkas kylä ja kohtaamispaikka. Sadasta rakennuksesta on jäljellä enää muutama jälki. Kirkko on ja pysyy.
Koruton ja koskettava.
Kauniita yksityiskohtia.
Pienenpieni parvikin kirkossa on; ilman urkuja.
Virsikirja oli avoinna siellä pöydän päällä. Lauloinpa sitten ensimmäisen säkeistön tutusta virrestä
Ystävä sä lapsien...
Kirkossa käynti nosti muistoja ja ajatuksia mieleen vuosikymmenten ajalta ja veti myös hiljaiseksi.
Elämä jatkuu ja olen kiitollinen tästä hetkestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti