Alaston olo

Mieluitenhan mie olisin vain metsässä.
Piilossa puun takana.
Poissa kenenkään näkyviltä, katseilta.
Omissa ajatuksissani.
Omissa tekemisissäni.
Omassa rauhassa.
Yksin.

Korkeintaan pienen hetken näkyvillä.
Vilahdus puitten välistä.

Muutama viikko sitten oli paikallislehdessä
juttu miun 200. nallesta.
Toimittaja soitti ja halusi tehdä jutun.
Olimme puhuneet nalleista viikkoa aiemmin
sattumalta tavatessamme.
No, enhän mie voinut kuin ilolla suostua
jutun tekoon.

Nuuti maastoutuu.

Jutun tehnyt toimittaja on oikein mukava ihminen.
Istuimme riihessä kahvitellen ja jutellen.
Julkaistu artikkeli oli oikein hyvä.
Kuvakin oli hyvä Nuutista ja miusta riihen rappusilla.

Mutta se tunne.
Alaston.
Esillä.
Julkisesti.

Myös blogin pitäminen tuli siinä jutussa esille.
Blogin kautta olen saanut yhteydenottoja.
Täältä nallet on löydetty.
Olen tavannut ihmisiä, joitten kanssa
ei todennäköisesti muuten olisi koskaan tavattu.
Tämä sähköinen taivas on
tänä päivänä lähes välttämätön työkalu.
Silti.
Esilläolo herättää miussa edelleen
erittäin ristiriitaisia tunteita.

Vaikka kuinka haluaisin sinne
entivanhaan puuharava- aikaan...
 - Kun haravasta katkesi piikki,
vuoltiin tilalle uusi piikki.
Yksinkertaista.

Ollako vaiko eikö olla.
Siinäpä kysymys.

Mitä haluan itsestäni jakaa.
En ole kaksi eri ihmistä, vaan olen yksi ja sama.
Tehdessäni ja kirjoittaessani.
Mitä avaan, mitä kerron.
Minkä verran annan elämääni kurkistaa.
Avoinna maailmalle.
Annanko pikkusormeni.
Vai koko käden.

Kerronko polusta vai siitä polun vierestä.
Omasta elämästäni kuitenkin.

Nallet.
Sehän oli se juttu.
(Miten se miulta hetkeksi unohtuikaan...)
Nallet ovat pääasia tässä blogissa,
mie ihan sivuroolissa.
(No kylläpä kerralla helepotti...)
Nallella on paksu, suojaava karvaturkki,
se kyllä kestää esilläolon!

Jatkan.
Tätä pohdiskelua ja tasapainottelua.
Onhan miulla nalle
puskurina maailmaa vastaan!
Onko olemassa sen suurempaa turvaa!