Hiihtämisestä

Ostin markkinoilta sukset!
Ne olivatkin liian pienet Konstalle.
Eevert joutui hiihtokouluun!
Konstaa ei harmita ollenkaan.

Lapsuuteni sukset!
Sauvat ovat jo hävinneet,
mutta löytyipä sittenkin aitasta
ne aidot ja oikeat rottinkisauvat porkkineen!

Mäystimet!
Siihen vain huopikkaan kärki
ja ei kun menoksi...

Kestävät.
Äidiltä tyttärelle!

Aika on tehnyt tehtävänsä.
Jotain polkupyörän kumia nämä pohjat.

Kun suksi katketa napsahti poikki
jossain mäenlaskussa,
- isä korjasi suksen entiselleen.
Joko ohuella peltilevyllä tai kuten tässä;
uusi kärki joutavasta suksesta...
En muista tarkalleen, milloin sain sitten
ne oikeat rotanloukku-sukset ja monot.
Sen muistan, miten pieniksi käyneissä monoissa
paleli varpaita...

Suvi-lumi kiinni suksen pohjassa
ihan kuin silloin pentuna!
Suksien pohjia siveltiin hiihdon välissä
suolapussilla tai saippualla, että luistaisi.
Ja se tervantuoksu!
Puusukset tervattiin hiihtokauden alkaessa.
Niin vissiin nykyäänkin tehdään niille
aidoille puusuksille!?

Suksi, suksi ei luista mihinkään...

Hiihtäminen ei ole koskaan kuulunut
intohimoihini.
Lapsena piti hiihtää. Ja hiihdettiinkin.
Kouluun oli lyhyt matka hiihtäen,
suoraan peltojen yli.
Isä merkitsi ladun oksilla molemmilta puolilta,
joten sukset osautuivat ladulle lumisateenkin jälkeen.

Kuin vanha tekijä...

Kansakoulun ensimmäisellä luokalla
osallistuin koulun hiihtokilpailuun.
Kai se oli pakkokin osallistua.
Jokaisen.
Oli sukset, tai ei.
Ja kaikilla taisi olla omat sukset 60- luvulla
pienessä maaseutukoulussa.

Mikäs on hiihtäjän hiihdellessä...

Hiihtokilpailussa miulle sattui
numerolappu seitsemän.
Ja tulin seitsemänneksi!
(Todennäköisesti viimeisenä...)
Muistan, miten en voinut lainkaan käsittää,
että miksi miulle ei annettu vaikkapa
numero ykköstä, että olisin tullut ensimmäiseksi!!
Silloin myös seitsemänneksi tullut
sai palkinnoksi lusikan.
Ja siinä oli: seitsemäs palkinto!
Olihan se pieni lohtu sekin!

Huoh- huokasen vähän!

Viimeksi olen noussut suksille muutama talvi sitten.
Ystävä patisti ladulle kaverikseen Pudasjärvellä.
Niillä nykyajan vermeillä hiihdeltiin.
Olihan se mukavaa... valmiilla ladulla.
Hiihdon päätyttyä en osannut päästää
hiihtokenkiä irti suksista.
Jätin sukset kenkineen pihalle...
Kyllä porukoilla riitti hupia!

Leikattu polveni ei tykkää hiihtämisestä,
vaan se kipeytyy ja ärtyy.
Eräsuksilla menen joskus umpihangessa,
hiljalleen ja lyhyen matkaa.
Mieluummin kuitenkin liikun lumikengillä,
jos lunta on niin paljon, ettei saappailla pääse!

Kun Komperon koulu lakkautettiin,
me kyläläiset ostimme koulun ja perustimme
Komperon Kylätalo- osakeyhtiön.
Reilun kymmenen vuoden kuluttua
myimme koulun yksityiselle.

Koululla pidetystä huutokaupasta
ostin kahdella eurolla palkintolusikan,
- sen ensimmäisen palkinnon!
Nauroin, että sainpas sen lopultakin!

Tänä talvena lunta on niin paljon,
että hiihtäjät voivat mennä luonnossa vapaasti.
Ei tarvitse tyytyä valmiisiin, hoidettuihin latuihin.
Jokainen voi nauttia liikkumisesta kuten haluaa!
Mie painun metsään lapikkaissa tai Sievin saappaissa,
ja kun niitten varret eivät riitä,
lisään alle lumikengät!
Ja muistelen niitä lapsuuteni suksia..