Heleppoo, ku heinänteko

Kuin macaron- leivokset!

Tätä sanontaa tulee käytettyä usein.
Heleppoo, ku heinänteko...
Se on niin hauska.
Se, joka on "tehnyt heinää", tietää, mistä on kyse.
"Heinänteko" tarkoitti silloin ennen vanhaan
heinän seipäille laittamista, eli kuivan heinän tekoa.

Maalaistalojen lapset kasvoivat heinäpelto-
työntekoon pienestä lähtien.
Ensin "tappi- tyttönä" tai "tappi- poikana",
sitten haravan varteen ja pian jo
hanko käteen ja yrittämään heiniä seipäälle.
Sehän näytti helpolta hommalta,
kun seurasi isän ja äidin seivästämistä.
Työ tekijäänsä neuvoo tässäkin työssä.

Hevonen ja haravakone kuuluivat
heinäpellolle miun lapsuudessa ja nuoruudessa.
Äiti oli meillä se, joka ajoi hevosella ja
haravakoneella heinät karhoille.
Ja se se vasta näyttikin helpolta.
Niin helpolta, että pikkulikkana halusin
minäkin ajaa haravakonetta.
Jeppe paineli minne sattui, ojien poikki.
Hyvä, kun pysyin istuimella!
Enhän mie osannutkaan ohjastaa!
Samalla olisi pitänyt vielä käyttää haravakoneen kampea,
että heinät olisivat pudonneet sopivaan kohtaan karholle!
Taisin olla aika pettynyt!
Minun viljelijä- aikana heinät karhottiin
traktorikäyttöisellä haravakoneella...

Tänä päivänä enää todella harvoilla tiloilla
kuivataan heinää seipäillä.
Se on työvoima- ja aikakysymys.
Lehmät ovat tottuneet syömään
esikuivattua säilörehua.
Hevoset tarvitsevat kuivaheinää edelleen.
Meillä seivästetään joskus pieni ala heinää
muistellen vanhoja aikoja.
Maisemaheinäseipäitä...
Työlästähän se on.

Muistan, miten jonain kesänä
minulla oli peltopinta-alaan ja työvoimaan nähden
erittäin paljon heinää seivästettävänä.
Heinäseipäitä tuli noin tuhat kappaletta...
Jonkinmoisia talkoitakin järjestin kavereille,
että sain apua seivästykseen.
Täyttä työtä.
Romantiikka ja hauskuus olivat
silloin todella kaukana heinäpellolta.
Rankkaa työtä aamusta iltaan ja niin pitkälle yöhön,
kuin vain jotenkin jaksoi painaa.
Aamu- ja iltanavettatöiden välissä.

Sinne ne maastoutuvat, valkoiset paalit. Ja lato tyhjillään...

Nyt elävän maaseudun kuvaan kuuluu
muoviin käärityt heinäpaalit.
Esikuivattua rehua.
Meidänkin peltojen reunoja kiertää
naapurin luomukarjatilallisen paalaamat heinät.
Se on tätä päivää.

Sinne ne maastoutuvat, valkoiset paalit, lumeen.

Joskus 90- luvun alussa eräs iäkäs perhe- ystävä
kysyi varovasti meille tultuaan,
että mitä ne mahtavat olla ne junan ikkunasta
matkan varrella näkyneet valkoiset pallot pelloilla.
Hän ei ollut nähnyt niitä koskaan,
eikä voinut käsittää, mitä ne ovat.
Niin hänelle piti selostaa tätä maaseudun murrosta.

Naapurin lato pilkottaa koivujen takaa.

Entisajasta haaveilevat saavat haaveilla
ja muistella kauniita heinäseiväs- peltoja.
Se oli silloin.
Tottakai mielessä läikähtää lämpimästi,
kun jossain sattuu näkemään vielä heinäseipäitä.
Tuleepa mieleen, että helppoa, kuin heinänteko!

(Juu, sisko, korjaan kyllä heti ensi kesänä tuon Louhentaus- ladon oven salvan...)

Meidän vekarat olivat juksanneet
kaupunkilais- serkkuja kertomalla,
että pellolla olevat paalit ovat lehmänmunia...
Lehmänmuniksihan niitä myös kutsutaan.
Lapset olivat kehitelleet tarinoita, että eri värisistä
palloista tulee lehmä- tai sonnivasikoita...
Voi serkkuparat!
Kaipa heille on jossain vaiheessa totuus paljastunut!

Semmoistakin on sattunut, että kaupungista
maalle muuttanut on suuttunut ikkunastaan
näkyviin muovipaaleihin ja uhannut tuhota ne...
Kun rumentavat maisemaa!
Pitäisi taloa ostaessaan katsoa ympärilleen.
Jos haluaa metsään, pitää hankkia niin iso tontti,
että omistaa itse sen ympäröivän maiseman
ja päättää sen kohtalosta.

Mie olen tyytyväinen, että naapuri
on korjannut heinäsadon talteen,
enkä tarvinnut sitä itse paalauttaa
ja etsiä heinille ostajaa.

Talven heinäseipäät!