Kisahuumaa...

Miekii pääsin ampumahiihto- huumaan!
Käsityöyhdistys Lipin myymälään oli ilmestynyt
hiihtolomiin ja etenkin Kontiolahdella
pidettäviin ampumahiihto- kisoihin liittyen
sopivaa rekvisiittaa.
Meidän somistaja oli oivaltanut jälleen
asian ytimeen.
Juuri sen verran sitä uppoaa minuunkin!

Eräs asiakas käänteli näitä suksia, että
tervatahan nämä pitäisi...
Ihanat vanhat rotanloukut, oikeat louskut.

Kestää, kestää!!!

Kukapa meistä ei olisi tämmöisillä monoilla
hiihdellyt!

Eikä ole kateissa porkat...

 Näyteikkunassa se tärkein!

 Miun Suomi- Liperi- huopahejastimet.

 Nallet valmiina kannustamaan...

 Edvin lipunkantajana.

Miehän en siis seuraa urheilua.
Ikinä koskaan mitään mistään.
En oikein milloinkaan ole...
En vapaaehtoisesti enkä maksusta.
Enkä ainakaan moottoriurheilua...
Onneksi saan valita tämän tien.
Hiihtäjät hiihtäkööt ja menestystä heille
mielessäni toivotan, mutta siihen se jää.
Penskana, kun Veikko Kankkonen hyppäsi
tupsupipo päässä; häntä ihailin.
Todennäköisesti siitä syystä, että hän
muistutti suuresti rakasta Voitto- kummiani...

Nuoruusvuosina, vinttikamarissa,
opin nukkumaankin siinä samassa
pikkuhuoneessa, jossa kolme siskoa katsoi
kaikki jääkiekko- ottelut kannustaen äänekkäästikin.

Kaksi ovea pitää olla välissä siihen huoneeseen,
missä urheilua seurataan.
Kuka se työt tekisi,
jos miekii alkaisin urheilua vahtia...

Joskus, kun koko muu perhe seurasi jotain
jääkiekko- ottelua ja lapset ihmettelivät,
että eikö sinnuu äiti ollenkaan kiinnosta peli;
menin sitten katsomaan ja elläydyin
oekkeen mahottomasti ja täysillä siihen...
Käskivät pois huoneesta, häiritsemästä...
Mielelläni. Oikein mielelläni.