Lettinallet

Tervehdys täältä kannukaapin reunalta!

Kuopus luovutti lettinsä
meidän peppujen pehmikkeeksi.
Wot, sehän on hauskaa!

Päivät kuluvat leikitellen
ja seuraten nalle- talon väen touhuja.

Kovin ovat kiireistä porukkaa
näin syyskuun partaalla.

Töissään rementävät kaikki päivät.
Harvoin kukaan ehtii meitä rapsuttelemaan.

Pitänee odotella talvi- iltoja ja pakkasia,
josko sitten saisimme heistä seuraa!

Höytiäinen, Pohjois-Karjalan helmi

Tiistai- iltana olimme pienellä porukalla
risteilyllä Höytiäisellä.

"Tuula"- vene näytti pieneltä,
mutta hyvällä säällä kyytiin mahtuu 70 ihmistä.
Hyvällä säällä tarkoittaa sitä,
että ihmisiä istuu laivan kannella.
Vesi- ja korkean paikan pelkoiselle oli
aika haastavaa asettua laivan kannelle,
ilman mitään suojakaiteita...
Perinnealus Vesibussi M/S Tuula
on liikennöinyt vuodesta 1952.

Kippari Hinkkanen ajeli rauhallisesti
ja niinpä pysyimme kyydissä...
Risteily lähti Lomakeskus Huhmarin rannasta
ja kierteli Höytiäisellä tunnin ajan.

Oli se elämys.
Ilma oli ehkä tämän kesän parhaimpia
sisävesiristeilylle!

Risteilyn aikana kippari kertoili Höytiäisen historiaa,
mikä onkin erittäin mielenkiintoinen.
Höytiäinen on Suomen 12. suurin järvi.
Sen pinta-ala on noin 300 neliökilometriä.
Höytiäisen lasku tapahtui vuonna 1859.
Isännät olivat laskeskelleet saavansa lisää viljelysmaata
ja aloittivat kaivaa lasku-uomaa Pyhäselkään.
Hiekkamaahan kaivettu pato kuitenkin murtui
ja Höytiäinen menetti kolmasosan pinta-alastaan.
Lasku oli liki kymmenen metriä.
Maata paljastui 17 000 hehtaaria...
On se ollut luonnonnäytelmä!

Ilta-auringossa saimme nauttia myös
tämmöisestä näkymästä!

Höytiäistä on kutsuttu "Karjalan mereksi"
ennen sen laskua.
Kymmeniä saaria katsellessa on vaikea nähdä
aava, rannaton Höytiäinen silloin 1800- luvulla.

Minun omat muistot Höytiäisestä
ovat lähinnä Kontioniemestä.
Isä kertoi aina muistojaan Kontioniemen keuhkoparantolasta
oltuaan siellä pariinkin otteeseen
hoidettavana tuberkuloosin takia.
Ja myös äiti oli siellä pitkiäkin jaksoja 70- luvulla.
Kontioniemessä ranta laskeutuu tosi jyrkästi.
Näki konkreettisesti, missä vedenpinta on ollut
sata vuotta sitten.

Ja tietenkin Kontiorannan varuskunnassa käydessä
olen Höytiäisen rantoja kävellyt.

Höytiäisen saarten kasvillisuus
on siis "nuorta".

Aurinko laski...

... ja kuun möllykkä aloitti nousuaan.

"M/S Tuula" risteilee Höytiäisellä jälleen ensi suvena.
Tämän kokemuksen jälkeen voin suositella risteilyä
kaikille yhtenä Pohjois-Karjalan hienoista nähtävyyksistä!

Kyllä olen nauttinut!

 Kuulun niihin, jotka jaksavat
nauttia auringosta ja lämmöstä
silloin. kun sitä saadaan.
Näinä päivinä unohdan ne sateiset ja viileät
kauneimman kesän viikot,
kun aina vain satoi ja satoi...

Olin eilen parhaimman auringon ajan
mustaherukkapensaissa.
Pinta sai hivenen väriä ja D- vitamiinia...

Kohta se taas viilenee.
Elokuu vetelee viimeisiään.
Näin kuluvat kesät.

Annan auringon paistaa ja lämmittää
juuri tänä päivänä!

Kiitos, ihan hyvää

Jo toista viikkoa olemme saaneet nauttia
tämän kesän lämpimimmästä ajanjaksosta!
Onko vuodenkierto sekaisin,
kun helteet tulevat elokuun lopulla...
Tarkenee touhuta!
Mutta niinpä vain illasta viilenee ihan elokuun malliin.
Uuniakin olen lämmittänyt pari kertaa viikossa,
että sisällä voi olla ilman villasukkia!

Päivät hujahtavat nopeasti ohitse,
ihan niinkuin tämä kesä;
se on aina niin nopeasti ohi.
Ja kuitenkin jokainen päivä on iso ilo.

Jokainen päivä on täynnä erilaisia pieniä ja isoja
tapahtumia.
Tekemisiä, lähtemisiä, tulemisia, kohtaamisia.

Olen nauttinut monena päivänä pienetä lomahetkestä
ja juonut päiväkahvit ulkona portailla, auringossa.
Ilo se on pienikin ilo!

Ja mustikat ovat vielä ihan poimittavia...
Punaherukat on jo poimittu pensaista,
kohta kypsyvät mustaherukatkin.

Vuodet eivät ole veljeksiä,
eivätkä kesät siskoksia.
Viime kesänä ruis puitiin jo elokuun 11. päivä.
Nyt ruis on vielä kovasti vaiheessa,
menee varmaankin syyskuun puolelle sen puinti.
Uutta ruista päästään kylvämään
todennäköisesti ensi viikolla.
Näitä loppukesän maataloustöitä...

Niitä mustikoita...

Näissä kuvissa nyt ei taho näkyä muuta sinistä
kuin pojan nalle, Pietro.
Se onkin oikea mustikkanalle.

Oranssipöksyisiä, ahkerasti ja vilkkaasti liikkuvia
poimijoita näkyy joka puolella metsissä.
Hyvä, kun keräävät.
Samalle apajalle ei olla vielä satuttu;
- muuta kuin unissa...

Jo punertaa syys...

Siulle, miulle ja kaikille.

Välillä voi poimia istuen ja mäntyyn nojaten!

Mustikanpoimijan tunnistaa sinisenpunaisista käsistä.
Montakohan kertaa on tänäkin kesänä
miulta kysytty -vaikkapa kaupan kassalla:
Saitko mustikoita!?

Aatto, mustikan kokoinen!

Pari viikkoa sitten olin ystäväni kanssa mustikassa.
Poimuria tyhjentäessäni huomasin silmäkulmastani,
että jokin elukka oli lähettyvillä.
Sanoin ystävälle, että elä säikähdä, mutta...
Iso koira seisoi ja katseli meitä hiljaa.
Onneksi en ollut yksin!!
Ja onneksi ehdin varoittaa ystävääni;
hän sanoi, että olisi kuulunut aika kova huuto,
jos hän olisi sen äkkiä huomannut...
Ei edes pelottanut,
- se vaikutti ihan ystävälliseltä koiralta.
Se kävi vain makuulle mättäiden väliin.
Yritimme sanoa sille, että mäne kottiis;
mutta se vain makaili.
Vaihtoi välillä paikkaa ja makasi taas.
Meitä jo naurattikin, että se ei taida
päästää meitä mustikoinemme metsästä...
Lähti se sitten jossain vaiheessa pois.
Olipahan kokemus!
(Kuva on otettu kököllä kännykällä)

Tässä kasvavat yleensä tatit;
vielä ei näy.
Sateisesta kesästä huolimatta!
Tatit elävät omaa elämäänsä.

Nalleystävät patikoimassa

Konsta ja Pihka ihmettelivät albiino- kanervaa.
Sitä näkee harvoin.
Kaunis.

Aurinkoa ja tuulta!
Tällä taukopaikalla tuuli niin kovasti,
että Konsta pyllähti penkiltä maahan pyöreän peppunsa kanssa...

Melkein pilvinallet.

Suo näytti taas kauniit puolensa.
Sen värisävyt ja loppukesän, hiukan syksyinen tuoksu,
täytti mielen sopukat hyvällä rauhalla.
Pitkospuilla vastaan patikoinut mies
kertoo varmasti kotiin mentyään
tavanneensa suolla kaksi karhua!
(Karhut, jotka olivat naisten kainaloissa...)

Elämänkaari,
katsos, näin se menee.
Se on kuin sateenkaari - silloin, kun sen näet.
Kaunis, harmaantunut käkkyrä,
täynnä elämän kokemusta.
Sitkeä, vahva, kierteinen kaari.
Naisen elämä.

Nimetön pitkospuukarvatoukka!

Kyllä.
Mustikoita.
Kaikki metsät täynnään!
Ohitse ei voi kulkea;
ilmaista terveysruokaa!

Ei se ole mikään retki, ellei välillä pidetä kahvitaukoa!
Muutaman tunnin patikointi luonnon keskellä
on iso lomahetki ja enempää ei tarvitse!

Nalle- vieraita

Sain nalleystävän kesälomansa lopuksi
piipahtamaan luonani.
Ensivierailulla oli myös tuore nalletuttavuus,
Einariksi nimetty nallevanhus.
Se oli odottanut Nurmeksen rompepäivillä uutta kotia.
Ystävä ei ollut voinut kulkea sen ohitse...
Mietimme nallen alkuperää;
onko nalle ruotsalainen?
Se ei ole muodoiltaan ihan tyypillinen vanha nalle.
Mutta aidot liikkuvat nivelet ja puulastulla täytetty.
Ehjä, kulunut ja vissiin kovasti rakastettu nalle!!
Ja sitten on joku sen hylännyt...
Voi ja oi tuota nallen elämää!

Kylläpä hymy levisi Einarin naamalle,
kun se pääsi tekemään tuttavuutta miun Tahvon kanssa!

Einarilla oli vähän ilmeettömät muovisilmät.
Vaihdoin ne mustiin lasisilmiin
ja nallelle tuli heti parempi ilme!

Tahvon sylissä uusista silmistä iloitseva Einari
ja Samu- nalle.

Pihka ja Samu, kamut.
Ystävän tekemä Samu- nalle sai lopultakin
silmät kiinni päähänsä.
Sen ilme kirkastui heti ja silmät alkoivat tuikkia iloisesti.
Olin maalannut siniset silmät mustalla kynsilakalla mustiksi.
Sininen sävy näkyi hauskasti hiukan läpi,
antoi ilmettä Samulle.

Lieksalaistunut nalle Einari,
ystäväni tekemä Samu ja miun käsistä
Lieksaan päätynyt Pihka.
Ystävän nalleperhe kasvaa uhkaavasti...

Nallevanhus Einari kävi tervehtimässä riihessä
ikätovereitaan.
Riihinallet ilahtuivat uudesta vieraasta!

Samu ja Pihka nautiskelivat olostaan riihen ikkunalla.

Päivän kuva

Maanantaisessa Maaseudun Tulevaisuudessa
oli ajankohtainen kuva mustikkamättäiltä Lieksasta.
Vaikka edelleenkin uskon, että kyllä se karhu väistää
marjastajaa ja etenkin naista,
niin kieltämättä karhujen kanssa samoilla apajilla
kohtaaminen näillä saloilla on todellisuutta!!

Mustikka, mustikka, oma marja

 Nämä elokuiset päivät vilahtelevat ohi vauhdilla.
Hellettäkin ja marjapoutaa.
Mustikoita metsät mustanaan.
Pakastin alkaa täyttyä uhkaavasti.
Eli ei tänne tämän kummempaa.
Metsästä miut löytää näinä päivinä.

Yhden kerran taas yksin mustikassa ollessani
tajusin jalassani olevien kumiteräsaappaiden
tuoksuvan voimakkaasti mehiläisvahalta.
Olin rasvannut kenkäni nahkavarret edellisenä iltana.
Tuli niin sanotusti kilin ajatukset mieleen,
kun mietin, että mitenkähän
kaukaa se karhu haistaa mehiläisvahan tuoksun...
Suunnittelin potkaisevani kengät jalasta pois,
ja luovuttavani ne suosiolla kontiolle
jos se ilmestyisi nuuhkimaan...
Hyvät kengät!
Pakko oli siirtyä keräämään vähän lähemmäksi
kulkuvälinettäni, polkupyörää...

Viikonloppuna olimme miehen kanssa
jokakesäisessä opiskelukavereittensa tapaamisessa,
kesäkonhverenssissa Hankasalmella.
Sama kahdentoista kaverin porukka on kokoontunut
jo kaksikymmentäyhdeksän kertaa.
Järjestelyvastuu kiertää vuosittain
ja kokoontumispaikkakunta on eri puolilla Suomea.
Ensi kesänä on tapaamisten 30- v. juhlavuosi!
Aika hieno saavutus.

Ruuhkavuosina mukana kulki sekalainen lasten joukko,
nyt alkaa taas olla mukana vain pariskunnat.
Alkuvuosina teimme aina ruuat itse,
oi sitä perunateatteria...
Ja kokoontumiset olivat esimerkiksi jonkun kesämökillä.
Muistan yhden konhverenssin,
kun menimme kesämökkimaisemiin
ja muutaman viikon ikäinen vauvamme
rumautti sinappikakat heti alkuunsa...
Jossain kai sitä lämmitettiin vettä,
että saatiin lapsi puhtaaksi!

Nykyään menemme valmiille,
lomakeskukseen tai vastaavaan.
Yöllinen letunpaistokin on jo taakse jäänyttä!
Kukaan ei jaksa enää valvoa aamuyölle...
Tapaaminen noudattelee samaa kaavaa;
seurustelua, saunomista, syömistä ja juomista,
vähän mölökkyä tai muuta seurapeliä.
Päivittämistä, mitä kenellekin kuuluu.
Iän myötä keskusteluaiheina alkavat olla omat krempat,
vanhempien muistisairaudet ja hoitopaikat...
Se on tätä elämää.
Ensi kesän tapaamista odotellessa!