Niitä mustikoita...

Näissä kuvissa nyt ei taho näkyä muuta sinistä
kuin pojan nalle, Pietro.
Se onkin oikea mustikkanalle.

Oranssipöksyisiä, ahkerasti ja vilkkaasti liikkuvia
poimijoita näkyy joka puolella metsissä.
Hyvä, kun keräävät.
Samalle apajalle ei olla vielä satuttu;
- muuta kuin unissa...

Jo punertaa syys...

Siulle, miulle ja kaikille.

Välillä voi poimia istuen ja mäntyyn nojaten!

Mustikanpoimijan tunnistaa sinisenpunaisista käsistä.
Montakohan kertaa on tänäkin kesänä
miulta kysytty -vaikkapa kaupan kassalla:
Saitko mustikoita!?

Aatto, mustikan kokoinen!

Pari viikkoa sitten olin ystäväni kanssa mustikassa.
Poimuria tyhjentäessäni huomasin silmäkulmastani,
että jokin elukka oli lähettyvillä.
Sanoin ystävälle, että elä säikähdä, mutta...
Iso koira seisoi ja katseli meitä hiljaa.
Onneksi en ollut yksin!!
Ja onneksi ehdin varoittaa ystävääni;
hän sanoi, että olisi kuulunut aika kova huuto,
jos hän olisi sen äkkiä huomannut...
Ei edes pelottanut,
- se vaikutti ihan ystävälliseltä koiralta.
Se kävi vain makuulle mättäiden väliin.
Yritimme sanoa sille, että mäne kottiis;
mutta se vain makaili.
Vaihtoi välillä paikkaa ja makasi taas.
Meitä jo naurattikin, että se ei taida
päästää meitä mustikoinemme metsästä...
Lähti se sitten jossain vaiheessa pois.
Olipahan kokemus!
(Kuva on otettu kököllä kännykällä)

Tässä kasvavat yleensä tatit;
vielä ei näy.
Sateisesta kesästä huolimatta!
Tatit elävät omaa elämäänsä.