Niin, meneekö se elämä suoraan ja ylväästi,
kuin kasvatuskoivikko?
Eipähän mene.
Onneksi.
Aika tylsähän olisi se suora ja yksioikoinen tie.
Parempi, kun on rosoja ja mutkia, mäkiä ja pyllähdyksiä.
Ja vaikka haluaisikin jonkun mutkan perua,
- se meni jo!
Ne elämät nyt vain menevät, niinkuin menevät.
Mutkitellen, mutta kuitenkin.
Jokaisella omansa.
Tai, kuten eräs piispa on sanonut:
Kaikilla on tämänsä.
Jokaisella oma oksansa.
Kunhan se jotenkin kestää elämän painon.
Ja kestäähän se.
Jaksaahan se.
Taipuen, taivutellen, venytellen.
Yksin ja yhdessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti