Syyskuun viimeinen

Niin hujahti jälleen kesä;
aina vain nopeammin ja nopeammin.
Ikäkö sen tekee?
Ei ole pitkästyttävää ja hidasta - vain vilahtavia hetkiä...

Syksy, mieleni maisema.

Jalat maassa, pää pilvissä.

Nämä kuvat on kylläkin napsaistu elokuussa, siitä vihreys.
Mukavaa, kun tulee taas nallentekopäiviä mukaan viikkoihin.
Kaiken muun työtouhuamisen ohella.

Nautitaan syksystä!

Taas on heijastinten aika!

 Syksy ja sen myötä pimeys on taas täällä läsnä.
Valoisa aika hupenee aivan silmissä ja vauhti vain kiihtyy...
Ihmetelläänkö sitä taas, vai jätetäänkö normaaliksi muutokseksi.
Viimeistään nyt on korkea aika kaivaa heijastimet heilumaan, turvaksemme liikenteessä.

Valmistin uusia Heijastavia huopakoruja.
Kettuja.

 Nämä on niinkuin kissoja... ainakin kissan näin silmissäni, kun nämä tein.
Kiinnitys hakaneulalla.
Takkiin, hihaan, hattuun, lahkeeseen, reppuun, laukkuun; ihan mihin vain.

Ja tietysti kuusia!
Turvallista syksyn jatkoa!

Kiviaita- taitaja

 Liperissä liikkuessa on viime vuosina kulkiessaan saanut ihailla taitavan tekijän kädenjälkeä hautausmaitten kiviaitojen kunnostamisessa.
Liperissä on kolme hautausmaata ja niistä kahta vanhinta reunustaa kiviaidat.
Milloin lieneekään ne alun perin pystytetty - hyvin kauan sitten.
Vuosikymmenten tai -satojen kuluessa ne olivat päässeet huonoon kuntoon.
Onneksi seurakunta on päättänyt laittaa kiviaidat kuntoon
ja tekijäksi on löytynyt liperiläinen tekijä.

 Tänä kesänä on vanhan, "keskimmäisen" hautausmaan aita saanut ryhtiä.
Kivi kerrallaan, sanoi tekijä lehtihaastattelussa.
Kivi hakee oman paikkansa...

 Kyllä kelpaa katsella!

 Penkkikin kulkijan levähtää.
Kestää.

 Urakka jatkuu...
Aivan käsittämättömän suuri työ!

 Niin kaunis!
Jokainen kivi kohdillaan ja paikoillaan.

Alusta loppuun, päästä päähän...

Tällä tunnelmallisella hautausmaalla lepäävät meidän mummo ja pappa.
Vanhat kuuset ja männyt antavat rauhallisen ja turvallisen suojan.
Täällä haluaa usein kävellä muutenkin, kuin vain pikaisesti haudanhoitotehtävissä.

Nalle, jolle tuli nimensä mukainen tehtävä

Olen päässyt näinä nallen tekemisten vuosinani osalliseksi hyvin monenlaisiin elämän kuvioihin.
Olen saanut olla nallen kanssa mukana niin ilossa kuin surussa, arjessa ja juhlassa.
Jokainen tarina koskettaa ja vahvistaa sitä ajatusta, että nallella on tärkeä tehtävä tässä maailmassa...
Nalle tuo iloa ja elämän sisältöä, nalle lohduttaa.

Tämä pikkuinen, kämmenen kokoinen Voima- nalle valmistui keväällä
ja se jäi odottamaan oikean ihmisen löytymistä.
Alkukesästä eräs metsäystäväni sanoi, että kyllä hänenkin pitäisi saada
semmoinen oma pieni reissunalle...
Lähetin kuvan, että täällä odottaa tämmöinen Voima.
Se oli juuri se hänen nallensa ja jäimme odottamaan, että voin luovuttaa nallen hänelle.

Sitten-, kun elämä kulkee omaa latuaan ja ihmisellä on aika vähän mahdollisuutta
vaikuttaa sen kulkuun; tapahtui ikäviä.
Ystävän äidillä todettiin pitkälle edennyt sairaus ja elinaikaa ei ollut paljon jäljellä.
Voima- nalle lähetti kuvien välityksellä voimia jaksaa...

Kun sitten tapasimme, ja nalle pääsi oman ihmisensä käteen, tulivat ensimmäiseksi kyyneleet...
Voima- nalle sai olla ystävän äidin seurana hänen elämän viimeisen viikon ajan.
Sain kuvan, jossa nalle on äidin poskea vasten: Äitikin tykkää Voima- nallesta.
Äiti oli pitänyt nallea usein kädessään ja puhutellut sitä pikkuystäväkseen...
Nalle oli istunut uskollisesti sängyn vieressä pöydällä päivät ja yöt.
Se otti paikkansa, toi lohtua ja oli surun ja ikävän välikappaleena.
Äiti on äiti. Aina.
Ja sinne ne äidit menevät...
Niin paljon menee elämästä pois, kun on äidin aika mennä.
Kävin läpi oman äidin kuolemaa ja sitä pohjatonta surua ja ikävää...
Kiitollisuus kulkee siinä mukana kaiken aikaa.

Voima- nalle on nyt ystävän mukana ja lohdullisena siinä pysyy myös äidin muisto.

"Äidin mieli
 kuin ranta,
joka ottaa vastaan jokaisen saapujan
ja saattaa jokaisen lähtijän.
Tänä aamuna
soutajat tulevat hiljaa
         ja tuulet pakenevat pois.
Aurinko on lämmittänyt
kotipihan kivet.
Aamussa tuoksuvat
menneet vuodet,
laulut hyväilevät rakkaita kasvoja.
Kiitoksen silmut
         aukeavat tähän aamuun."

(Anita Kallio)
    

Aletta; nalle pienelle tyttöselle

Tämä nalletilaus tuli mummi-ihmiseltä.
Lapsenlapsista nuorin oli vielä nallea vailla.
Tyttönen on vasta vajaat 3- vuotias ja tulee saamaan nallen 5- vuotiaana,
kuten isosisko ja isoveli.
Hän oli tässä hiljattain kiukunnut, että miksi hänellä ei ole nallea, kun toisilla on...
Ja että hän haluaa mustan nallen! Mummi nauroi, että mustaa nallea hän ei saa.
On siinä odottamista!
Ehkäpä se välillä unohtuu - se odottaminen!
Nalle on nyt valmis ja se jää odottamaan pääsyä tyttösen omaksi.

Nallen nimi on Aletta.
Siihen liittyy ihana tarina.
Kun lasta oli odotettu syntyväksi, isosisko oli ykskantaan ilmoittanut, että se on tyttö
ja sen nimi on Aletta.
Kun lapsi sitten oli syntynyt ja kerrottiin sen olevan tyttö,
oli tämä isosisko todennut, että minähän sanoin, että se on tyttö!!

Stellan nalle on siis Aletta, sinisilmäinen, kiharainen ja kullankeltainen nalle;
ja se on täytetty rakkaudella!
Oli taas niin ihana valmistaa nallea tietylle pienelle ihmiselle!

Kesän viimeiset ja syksyn ensimmäiset kukat

 Luonto on pikkuisen hämmentynyt kuluneesta kesästä.
Eikö se sopeudukaan näihin vaihteluihin kesien välillä.
Odotin perunan kukkivan, ennen kuin menen kaivelemaan uutispottuja, niin tehtiin aina ennenkin.
Mutta tänä kesänä peruna ei kukkinut lainkaan!
Ja perunalajike on ihan normi Nicolaa, joka on kukkinut aina.
Kun sitten lopulta menin kopeloimaan, perunat olivat jo nyrkin kokoisia!

 Juhannusruusu puski kukkia pari viikkoa sitten ja nyt tämä vaaleanpunainen vanhus
tekee uusia kukkia!
Iloitaan siis, ei kai tässä muutakaan voi.

 Vaahtera on pukeutunut syksyyn.
Hämärässä se näyttää ihan ihmishahmolta erottuen värikkäänä maisemasta...

 Sadepisarat.
Kesä on ollut vähäsateinen, mutta nyt sitten sattaa lottuuttaa, kun ei ihan enää tarvitsisikaan...
Viljojen puinnit ja osittain valmistumisetkin ovat kovasti kesken, - ja ollaan jo  ohi syyskuun puolivälin; mutta jospa se tästä vielä poutiintuu...
Siellä se perunakin vielä odottaa puimattoman kauran keskellä!

 Kesän alussa silmä hakee aukeavia kukkia,
samoin käy syksyllä: vielä kukkii päivänkakkara, harakankello, ketoneilikka ja moni muu...

 Luonto antaa kauneuden sen katsojalle jokaisena päivänä,
kunhan pikkuisen nöyrtyy ja kumartuu!
Kaunista syyskuun viikon alkua!

Syksyn ihanat omenat

Tämä Antonovka- kaunotar tuottaa satoa ystävän puutarhassa Juuassa.
Omenapuu on aivan mielettömän täynnä omenoita.
Sain hakea monta korillista tätä talviomenaa ja Punakanelia.
Olen kiitollinen!
Saamme nauttia omenan syönnillä pitkälle talveen... ja omenasosetta sen jälkeen!
Omenatarha ei ihan ole ollut minun sydämen asia;
joten se siis vielä uupuu meidän puutarhasta!
Lasten istuttamissa omenapuissa meidän pihamaalla on kaksi omenaa...
Onhan se hyvä alku!

Kiitos!

Serkkunen

Suku.
Samaa verta, samaa maata.
Kukaan ei voi valita, mihin sukuun ja kenen perheeseen tässä maailmassa sattuu syntymään.
Sukulaiset on.
Yhteydenpito on vapaaehtoista; joko tai.

Kävimme loppukesästä siskon kanssa tervehtimässä yhtä äidin serkkua.
Kesäpaikka Saimaan rannalla oli kuin paratiisi.
Aurinko paistoi, tuuli lehytteli, linnut lauloivat ja hepokatit sirittivät.

Ja serkkunen; ihana ihminen.
Niin paljon yhteistä puhuttavaa, muisteltavaa, kysyttävää, kerrottavaa...
Useamminkin pitäisi nähdä.

Tarinoita jo menneistä ihmisistä, sukulaisista.
Muistoja, muistoja.
Ja elämän tätä päivää.

Herttainen näky pihamaalla; mänty ja koivu kasvoivat vierekkäin.
Huomasin männyn juuren kulkevan koivun rungon ympäri.
Sanoin, että mänty on kihlannut koivun!

Niin menevät sukupolvet toistensa perään, niin me kaikki aikanaan.
Pitää muistaa kertoa jälkipolville tarinoita suvun menneistä vaiheista.
Ihanista ihmisistä.
Juurista.

Jokainen jättää oman jälkensä, polkunsa, muistonsa.
Sydämiin.
Siellä ne säilyvät.

Syksy; vuodenaika ja nallen nimi

 Se on syksyä...
kun mieli vaeltelee menneissä...

Syksyn nallentekokausi on nyt korkattu.
Jostainhan se on aina alulle saatava...
Keväästä asti lopullista valmistumistaan odottanut nalle on nyt valmis.
Hennon viherävä, kiharakarvainen nalle halusi nimekseen Syksy.

 Täältä tullaan, vuodenajat! Minä olen aina Syksy!

 Syksyn sammalet isoimman kiven kupeessa metsän reunassa.

 Pienet varpajaispikarit valmistumisen kunniaksi...

Valmiina elämään ja seikkailuun!

Kun nallevanhukselle yritetään luoda uusi elämä...

 Tämä 55- vuotias nuorukainen tuli alkukesästä minulle korjattavaksi.
Totesin jo silloin, että aika paljon työtä se vaatii...
Ressukka on rakastettu ihan liian rikki.
Niin hauras ja kulunut!
Paljon isoja reikiä, jotka vaativat paikkaamista.
Vanhan nallen henki ja olemus pitäisi kuitenkin säilyttää samalla,
eikä korjata nallea pilalle liian uudeksi...
Aurinkoisena ja tuulisena päivänä tällä viikolla otin itseäni niskasta kiinni
ja talutin nallen ulos.

 Voi hyvä tavaton...
Täyttä tavaraa on nallen sisus, mutta ei se saisi olla näkyvillä!

 Katseen verran silmäkin ulkona!

 Pyllistys entiselle elämälle?!

 Käsikin on kätellessä ja painiessa kadonnut kokonaan.

 Korjaaminen alkoi.
Suunnittelin uupuneen käden tilalle uuden lähes samanlaisesta viskoosista.
(Ensimmäinen tekele tuli liian pieni; ompelin siis uuden...)
Oli pakko purkaa kaikki täytteet pois vartalosta ja raajoista,
että kaikkiin niihin saa ommeltua paikat tai paikkoja.
Tuuli vei pölyt mennessään.
Pitkään pohdin, että uskallanko ihan pesemällä pestä nallen osat, koska pesua ne vaativat.

Kylvyssä?
Pesin kaikki osat ja puhdasta tuli. Hellästi, hellästi.
Pään puhdistan vain pinnalta. Siihen jää sitten se nallen henki ja tunnelma...
Tarina jatkuu, kunhan hoito etenee.
Motivaatiota ja asennetta kasvattelen ja jatkan sitten taas joskus!

Pieniä ihmisiä

Miehen sukuun syntyi seuraavan sukupolven ensimmäinen uusi ihminen.
Äkkiä tuli kahdesta ihmisestä äiti ja isä, toiset ylennettiin mummiksi ja ukiksi.
Pikkuisen suloisen nöpötin mummi meni onnesta ja rakkaudesta sekaisin...
Mummista tuli isomummi, miehestä isosetä.

Kävin mielessäni läpi omien lasten syntymää ja äitiäni
- ja mietin tätä elämän kulkua.
Muistan, kun esikoinen tuli ja mullisti maailman.
Ja se suojaamisen tunne, joka täytti mielen ja sydämen.
Että kun tuon pienen saisi aina pitää tässä sylissä, suojassa, turvassa ja huomassa...
Viisas anoppi sanoi; kerrottuani hänelle nämä tunteet,
että kyllä ne äidin rukouksetkin pitkälle kantaa...
Siihen on luottaminen.
Sydämessäni on viisi lasta, lennähtäneet kuka minnekin.
Siellä ne pysyvät ikuisesti.
Ja äidin mieli vartioi lakkaamatta...

Elämä kuljettaa ja polut risteilevät - suunnittelemalla tai suunnittelematta.
Ja elämä kantaa.
Kun poika ilmoitti lähtevänsä kalastamaan Norjaan viikoksi - yksin -, sanoin, ettei saa lähteä.
Ei auttanut äidin kielto.
Sanoin, että teet äitisi hulluksi.
Ei auttanut.
Näytti vaan kartasta, että tuonne menen ensin ja kalastelen siellä kaksi tai kolme päivää, sitten menen tuonne; tuosta on viisi kilometriä matkaa autolta, voi mennä mönkijän uraa pitkin tai tuosta suon yli, siitä pystyi menemään ainakin viimeksi...
Siinä vaiheessa sanoin, ettet todellakaan mene suota pitkin;
riittää, kun mie olen meinannut upota suohon! (Lieksassa ja olin yksin lakkareissulla!)
Poika lupasi laitella joka ilta viestiä... Ja laittoikin!
Mikäpä hätä hänellä, erämaassa ja yksin. Seurana hyttyset, hämähäkit ja porot.
Ja takaisin tuli; pohjoisen kalatuomiset mukanaan.
Äidin mielelle ei vain voi mitään.
Sillä aina puolustelen, kun nuoriso kuittaa huolehtimistani niiiiin turhana.
Sanon vaan, että äiti saa. Ja että iski taas tuo äiti-olo päälle...

Jos ei muuten voi auttaa, on sanottava, että täällä olen ja teen kaiken voitavani.
Se riittää.
Elämä ei aina ole helppoa.
Jokaisen on elettävä oma elämänsä, kuljettava omat karikkonsa,
kompasteltava omat kantonsa ja kivensä.
Niin tekee jokainen sukupolvi.
Tasoittavana tarinana olen kertonut omia karikkojani ja elämän mustia aukkoja,
joista olen kuitenkin joten kuten hengissä selvinnyt.
Jälkeenpäin sitä ihmettelee, miten selvisinkin.
Aika pieneltä vastoinkäymiseltä tuntuu se fyysinen kokemus; "melkein suohon uppoaminen"
sen rinnalla, jos meinaa elämäänsä upota.
Eteenpäin.
Elämässä.
Huomista kohti.