Pieniä ihmisiä

Miehen sukuun syntyi seuraavan sukupolven ensimmäinen uusi ihminen.
Äkkiä tuli kahdesta ihmisestä äiti ja isä, toiset ylennettiin mummiksi ja ukiksi.
Pikkuisen suloisen nöpötin mummi meni onnesta ja rakkaudesta sekaisin...
Mummista tuli isomummi, miehestä isosetä.

Kävin mielessäni läpi omien lasten syntymää ja äitiäni
- ja mietin tätä elämän kulkua.
Muistan, kun esikoinen tuli ja mullisti maailman.
Ja se suojaamisen tunne, joka täytti mielen ja sydämen.
Että kun tuon pienen saisi aina pitää tässä sylissä, suojassa, turvassa ja huomassa...
Viisas anoppi sanoi; kerrottuani hänelle nämä tunteet,
että kyllä ne äidin rukouksetkin pitkälle kantaa...
Siihen on luottaminen.
Sydämessäni on viisi lasta, lennähtäneet kuka minnekin.
Siellä ne pysyvät ikuisesti.
Ja äidin mieli vartioi lakkaamatta...

Elämä kuljettaa ja polut risteilevät - suunnittelemalla tai suunnittelematta.
Ja elämä kantaa.
Kun poika ilmoitti lähtevänsä kalastamaan Norjaan viikoksi - yksin -, sanoin, ettei saa lähteä.
Ei auttanut äidin kielto.
Sanoin, että teet äitisi hulluksi.
Ei auttanut.
Näytti vaan kartasta, että tuonne menen ensin ja kalastelen siellä kaksi tai kolme päivää, sitten menen tuonne; tuosta on viisi kilometriä matkaa autolta, voi mennä mönkijän uraa pitkin tai tuosta suon yli, siitä pystyi menemään ainakin viimeksi...
Siinä vaiheessa sanoin, ettet todellakaan mene suota pitkin;
riittää, kun mie olen meinannut upota suohon! (Lieksassa ja olin yksin lakkareissulla!)
Poika lupasi laitella joka ilta viestiä... Ja laittoikin!
Mikäpä hätä hänellä, erämaassa ja yksin. Seurana hyttyset, hämähäkit ja porot.
Ja takaisin tuli; pohjoisen kalatuomiset mukanaan.
Äidin mielelle ei vain voi mitään.
Sillä aina puolustelen, kun nuoriso kuittaa huolehtimistani niiiiin turhana.
Sanon vaan, että äiti saa. Ja että iski taas tuo äiti-olo päälle...

Jos ei muuten voi auttaa, on sanottava, että täällä olen ja teen kaiken voitavani.
Se riittää.
Elämä ei aina ole helppoa.
Jokaisen on elettävä oma elämänsä, kuljettava omat karikkonsa,
kompasteltava omat kantonsa ja kivensä.
Niin tekee jokainen sukupolvi.
Tasoittavana tarinana olen kertonut omia karikkojani ja elämän mustia aukkoja,
joista olen kuitenkin joten kuten hengissä selvinnyt.
Jälkeenpäin sitä ihmettelee, miten selvisinkin.
Aika pieneltä vastoinkäymiseltä tuntuu se fyysinen kokemus; "melkein suohon uppoaminen"
sen rinnalla, jos meinaa elämäänsä upota.
Eteenpäin.
Elämässä.
Huomista kohti.