RIIHI

Meidän riihi.
Ainahan se on ollut siinä, paikallaan,
kallion päällä.
Vähän kauempana tilakeskuksesta,
niinkuin riihen ja savusaunan kuuluu olla.

Tämä riihi on jo toinen tällä samalla paikalla.
Ensimmäinen oli palanut. Joskus. Muinoin.
Palaneen riihen hirsiä oli käytetty,
(nyt jo pois puretun) riihiladon rakentamiseen.
Hiiltyneitä, lyhyitäkin hirrenpätkiä-,
kaikki on pitänyt hyödyntää.

Riihi on ollut ennen puimakoneita
viljan puintipaikka.
Viljat on tuotu lyhteissä kuivamaan lämmitettyyn
riiheen, orsien päälle ja seinustoille.
Riihessä "ahoksen puiminen" on ollut raskasta,
pölyistä ja hikistä työtä.
Lyhteitä on ensin "ripsuttu" seiniin
ja enimmät jyvät ovat irronneet jo silloin.
Sitten riusoilla (eli varstoilla) hakkaamalla loput...

Kysyin tädiltäni, kohta 85 vuotta,
että oliko hänkin ollut riihessä puimassa.
Kyllä. Mutta ei hän kokenut sitä mitenkään
vastenmielisenä.
Sanoi, että laiskottihan se joskus...

Riihi 23.6.2014, uusi elämä alkanut.

Lapsuudestani nousee muutama muisto riihestä.
Kun pappa kuoli 1964, - kotona ja yöllä,
hänet oli sitten viety riiheen.
Kävimme siellä seuraavana aamuna
katsomassa kuollutta pappaa.
Siellä se pappa makasi, puulaverilla,
keskellä riihen lattiaa, jäävesitiinut ympärillä.
Niin kai tehtiin siihen aikaan.

Toinen muisto on, kun riihessä idätettiin siemenperunoita.
Uunia oli lämmitetty, että perunat itäisivät hyvin.
Riihi oli pentuna vähän pelottavakin ja
jännittävä paikka mustine seinineen
ja kattoineen.

Isä päätti rakentaa riiheen kylmäilmakuivurin
joskus 70- 80- luvun vaihteessa.
Kehitystä, kehitystä!
Uuni piti purkaa siilojen alta pois.
Kylmäilmakuivuri oli kovassa käytössä
vuosikymmenten ajan.
Eli riiheen rakennettiin kaksi erillistä siiloa,
joissa oli kalteva ritiläpohja.
Ilmakanava oli päädyssä ja sähkömoottorin avulla
puhallettiin ilmaa kuivumassa olevien jyvien läpi.
Viljan saaminen peräkärrystä siiloihin oli kuitenkin
aika työlästä pienehkön viljankuljettimen takia.
Monesti se meni lapiohommiksi.
En ollut käyttänyt kylmäilmakuivuria enää
ainakaan kymmeneen vuoteen.

Juhannuskoivut jo kallellaan...

Kun tytär keväällä kysyi,
että mitäpä mieltä äiti oot,
jos tehtäisiin riihestä semmoinen
juhannuksenviettopaikka, - . . .
olin sitä jo itsekin monesti ajatellut.
Vastasin, että minun pitää vain
tehdä se päätös, etten todellakaan enää
tarvitse kylmäilmakuivuria.

Tein päätöksen, ettei tarvita.
Ja toukokuun toisena viikonloppuna
tytär aloitti rakennelmien purkamisen.
Ensimmäisenä päivänä kaksi ja puoli tuntia.
Siitä tuli vähän vitsi,
kun se ei todellakaan ollut
kahdella ja puolella tunnilla selvä!

Äitityötunteja tein reilut 35.
Työtunteja kertyi kuudella nuorella yhteensä n. 60.
Mieskin autteli muutaman tunnin,
vaikka ensin vastusti koko hommaa...

Tässä on jo etummaisesta siilosta saatu
teräksinen ritiläpohja irti.
Takimmaisessa sama työ odottaa.

Pölyä, pölyä, pölyä...
Hengityssuojaimia kului kaksi laatikollista.
Ja silti pelotti, että joku myyräkuume iskee...

Lastulevyn paskaa.
Ilmeisesti siihen aikaan ei ollut
parempaa materiaalia käytettäväksi.

Kalteva pohja ritilän alla.
On ne isän puusepäntaidot olleet kovassa käytössä...
Mie en muista paljoakaan siitä rakennusprojektista.
Olin nuori, ja huitelin, missä huitelin.

Muutamankin kerran purkaessani sanoin ääneen,
että voi Olli, miten oletkin tiukkaan naulannut!
Ei varmasti ollut isällä ajatustakaan,
että niitä rakennelmia koskaan purettaisiin!
Ne oli naulattu kestämään.

Koivuissa ei vielä lehtiäkään,
urakka alussa.

Teräsverkko rullalle.
Tämä kylmäilmakuivurin purkaminen oli hyvä teko.
(Kuka sen mitalin antaa?!)
Riihi palautettiin alkuperäiseen asuunsa.
Uuni vain uupuu.
Maatalous muuttuu, riihi pysyy...

Huh-huh.
Ei varmaan isä-Ollikaan olisi pahoillaan...
Uskon niin.
Lapsenlapset purkamassa rakennelmia pois.

Naula kerrallaan, lauta kerrallaan, lankku kerrallaan...

Kaatopaikalle lähti kaksi auton peräkärryllistä
lastulevyä ja puuta.
Kaksikymmentä euroa.
Ja hengityssuojaimet sekä mäntysuopaa.
Muuta rahanmenoa ei ollut.
Vain työtä, työtä, työtä.
Ilman tuntipalkkaa.

Viljankuljetinruuvi jouti kantaa pois.

Pikkuhiljaa se eteni.

Puhalluskäytävä olikin tiukka paikka purkaa.

Ikkuna-aukko paljastuu.

Nämä löytyivät välipohjan päältä, ylisiltä.
Mitä nämä ovat?
Ei ole vielä keksitty.
Yhtenä yönä näin unta,
jossa miulle selvisi näitten lautojen käyttötarkoitus.
Aamulla en enää muistanut, mikä se oli!

Päätin, että välipohjan eristys jätetään paikoilleen.
Se on aina niin ollut, olkoon yhäkin.
Eristeenä perinteisesti "multiaista",
eli multaa, hiekkaa, sammalta, sahanpurua, mitä lie.
Välipohjan avattu pääty naulattiin umpeen.
Poikien hommaa, mie en sinne uskaltautunut.

Ilmanvaihtoluukku on ja pysyy.

Ampiaisetkin ovat viihtyneet riihen suojissa.

Monta vaihetta purkamisessa.
Naulat pois laudoista ja laudat talteen.
Tämä on riihen "ruumenus", nyt "eteinen".

Hyvällä mallilla jo.
Riihen lattia on tiivis ja siisti, ponttilautaa.
Sähkömoottori ja tuuletinsysteemi
odottaa sähkömiestä irroittamaan ne turvallisesti pois.

Nuorimman pojan kanssa saimme talon vanhan ikkunan
paikoilleen ikkuna-aukkoon.
Just sopiva.
Vuorilaudat eivät aivan täytä puusepän vaatimuksia.
Sanoin, että jos tämä miulle kelepaa,
se saapi luvan kelevata toisillekin!
Ei se niin nuukaa...

Miehen kanssa hilasimme traktorin kivitalikolla
porraskivet molempien ovien eteen.
Persoonalliset, sanoisinko...mutta toimivat.

Vanhat ovensalvat.
Mikä on vuosisata sitten tehty, se kestää yhä.

Aika vain kulkee hiljalleen...

Ruumenuksen ovi.

Pesu.
Tytöt pesivät liki kaksi päivää.
Katto, seinät, lattia.
Ja lattia moneen kertaan...

Kaksi pullollista mäntysuopaa,
säkillinen luuturättejä, vettä paljon.
Puhdasta tuli.
Tämän ajan riihitalkoot!
Tässä vaiheessa Juhannukseen
muutama päivä enää; hyvin ehdittiin!

Tulkoon jo Juhannus!

Tältä se sitten näytti.