Kaksi nallea meni puolukkaan...

... ja molemmat pääsivät sieltä pois!

Mukavaa, kun ei tarvitse olla metsässä yksin!
Muisto ja Konsta repussa mukana.

Puolukoita riitti ja vielä jäikin.
Kaunis ruskainen ja aurinkoinen päivä.
Pelkkää nautintoa hengittää syksyisen metsän tuoksuja.
Hanhiparvet lensivät ylitse kohti etelää.

Puolituttu palasi jo täyden puolukkasankon kanssa
metsästä pois, kun mie sinne vasta suunnistin.
Olimme yhtä mieltä metsän antamasta hyvästä mielestä.
Sanoi metsän olevan hänelle ihan kirkko!
Niin minustakin.
Se riittää.

Hirvikärpäsetkin kylmän yön jäjiltä poissa.
Omalta pihalta sain sitten
tämän päivän inhotusannoksen niskaani!
(YÄKYÄKYÄK!)

Nämä kaverukset osaavat myös nauttia!
Lepoa se on pienikin metsäreissu!
(Polvikivusta huolimatta!)

Taitaapi osa puolukoista päätyä likööriksi...
Puolukkapiirakkaa ja vispipuuroa nyt alkuun
ja kaurapuuron päälle tuoretta survosta.
Puolukka. Punainen. Ihana marja.

Pojasta polvi paranee?

Ei pidä paikkaansa tuo sanonta.
Mie olen saanut semmoiset polvet,
joita ei pojat ole parantaneet.
Eikä tytöt.
Nuoruuden karmeimpiin fyysisen kivun kokemuksiin
kuuluu povilumpion sijoiltaanmeno.
Ja astetta tuskaisempana lumpion takaisin palautuminen...
Näitä tapahtui kolme kertaa vuosien saatossa.
Sitten seurasi kaksi polvileikkausta,
joista jälkimmäinen oli ensimmäisen leikkauksen
korjausta.
Niinpä pärjäilin leikatulla polvella kovat ja rankat
työvuodet navetassa, pelloilla ja metsässä.
Opin kulkemaan polveni kanssa, varomaan.
Polvirukoukset piti jättää pois...

Molemmat käytössä kuluneet polvet on tässä
ikälisien myötä kertaalleen tähystyksessä putsattu.
Ja taas ollaan paukutettu eteenpäin.
Mutta nyt jälleen polvi sanoo irti sopimustaan
toimia käyttökelpoisena alaulottimenani.

Kipu polvessa alkoi hiipiä pikkuhiljaa,
kuin muistutellen olemassaolostaan.
Loppukesästä liikkuminen on hankaloitunut
etenkin metsässä ja epätasaisella.
Polvi vain ei toimi, kuten sen pitäisi.
Raivaussahan kanssa työskentely alkoi olla tuskaa,
sahan puoleinen oikea polvi ei tykännyt siitä yhtään.
Raivauspäivät olivat puolikkaita.
Loppupäivä särkylääkettä ja Voltaire Fortea polveen.

Nyt kun kipu vaanii yölläkin,
ja polvi ei suostu normaaliin kävelyyn -,
alan olla valmis tilaamaan aikaa tohtorille.
Niin, mitenkähän se olikaan sen sairasloman kanssa...

Eilen kävimme tyttären kanssa Lieksassa
katselemassa puolukkakankaita.
Olimme oikein reipasta porukkaa,
tyttären Norjassa nyrjäyttänyt nilkka
ja miun polvi.
Tappurainen Tuppuraisen takuumiehenä...
Puolukoitakaan ei (onneksi) runsaasti löytynyt,
tyydyimme pieneen saaliiseen!

Muistan äidin serkkua, joka lähes satavuotiaana
kertoi kolotuksistaan ja vaivoistaan.
Lisäsi aina, että eihän sitä pitäisi valittaa.
Sanoin, että se ei ole valittamista,
se on tosiasia.

Syyskuun nalle, SADE

Suoraan sateenvarjon alle suojaan juoksi
syyskuun nalle Sade.
Viime vuonna tähän aikaan oli ensilumi maassa!

Mitä sitä sateella; sisähommia.
Työtallin siivouksen innoittamana
tein loppuun yhden pienen nallen!

Sade vähän ihmettelee, mihin maailman kolkkaan
se onkaan päänsä tuikannut...
Että suoraan syyssateeseen ja tuuleen!

Tassutkin kastuvat.
Mutta ei se haittaa.

Näinä aikoina nallekin voi syntyä
valmiiksi vakavahenkisenä!

Toivoa ei heitetä.

 Kyllä se aurinko vielä paistaa!

Syysmyräkän koristelema aitan katto.
Kauneus on katsojan silmissä,
- vai mitenkä se meni?

Karhuhalauksia Ilomantsista

Lauantaina oli Metsänhoitoyhdistys Pohjois-Karjalan
Naisten Metsäpäivän retki Ilomantsiin.
Bussilastillinen naisia sai nauttia
metsäisen kulttuuripäivän antia
Parppeinvaaran Runokylässä ja Möhkössä.
Sitä meidän kulmakunnan karjalaista historiaa.
Päivä oli lyhyt aika tutustua hienoihin kohteisiin.
Linja-automatkan aikana ja pitkin päivää
kuulimme ja keskustelimme metsäasioista.
Kun naiset lähtevät liikkeelle, koko maailma liikahtaa!!!

Parppeinvaaralta näkee kauas.
Pilviselläkin säällä.
Ravintola Parppeinpirtissä nautimme runsaan,
nykykarjalaisen pitopöydän antimista.
Monella oli kotiinviemisiksi lämpimiä vatruskoita ja
niitä ilomantsilaisia karjalanpiiroita.

Runonlaulajan pirtin "naisten nurkka".
Näin elettiin ennen.
Kaunista, pelkistettyä, karjalaista elämänmenoa.
Kantelemusiikkituokio soi sydämiin asti!

 Näkymä Runonlaulajan pirtin ikkunasta.

 Runonlaulajanpirtin ikoninurkkaus.

Mateli Kuivalattaren syntymäkodin
lautakattoisen aitan räystäslaudat.
Lauluaitan portailla on Mateli laulanut
Kantelettaren säkeitä Elias Lönnrotille vuonna 1838.

Karhu kosketusetäisyydeltä.
Luontopirtti Mesikässä on esillä metsän eläimiä.

Karhua ei saanut kutsua sen oikealla nimellä.
Niinpä karhulle keksittiin monenmoisia peitenimiä.
Kölleröiset!

 "Kasvoi otso kaunihiksi,
yleni ylen ehoksi:
lyhyt jalka, lysmä polvi,
tasakärsä talleroinen,
pää levyt, nenä nykerä,
karva kaunis röyhetyinen."

(Kalevala 46:400)

Möhkön Ruukkimuseon puisto.

Justeeri- sahaajat työssään.
Entiajan metsätyön historiaa.
Oi, isät, minkä työn teitte!
Ei ole mikään ihme. että selkäänne kolotti...

 Kutsuva kuusikuja Ruukkimuseon pihalla.

Kenraalimajuri Raappanan lemmikkikarhu Mesikka.
Rajakenraalin majassa saimme tuntumaa
sodan vaiheisiin Ilomantsissa.

Aitoja ja alkuperäisiä pajan työkaluja,
käyttökelpoisia tänäkin päivänä.

Yksityiskohta Mantan Majatalon juhlasalista.
Rakennus on Möhkön vanha kansakoulu vuodelta 1929,
joka on kunnostettu viihtyisiksi
majoitus- juhla- ja kokoustiloiksi.

Ilomantsiin on mentävä tarkoituksella,
se ei ole mitenkään ohikulkureitin varrella.
Mutta sinne kannattaa mennä! Tarkoituksella.
Paljon jäi näkemättä.
Ehkäpä palaamme taas jonain kesänä ajan kanssa.
Aikoinaan nuorena luontoharrastajana olin
patikoimassa Taitajan taipaleella, Petkeljärvellä.
Sen muistan, että hiukan kokemattomana
sain mahtavat rakot jalkoihini...
Siellä ne polut edelleen odottavat kulkijoita.
Ja Ilomantsin keskustassa on aivan ihananainen
Nukke- ja nalletalo!
Kyllä Pohjois-Karjala on täynnä mahtavia  kohteita.
Aina ei tarvitse lähteä kauas kokemaan elämyksiä.

Viirun lääkärireissu

Viiru- kissa oli satuttanut etujalkaansa viikko sitten.
Linkutti kolmella jalalla ja näkihän sen,
että joku pahennus on jalassa.
Mutta kun mitään ei näy.
Volahteli vain, kun sitä yritettiin tutkia.

Kuopus oli heti sitä mieltä,
että se pitää viedä eläinlääkärille.
Ja mieluusti ihan heti.
Lupasi jopa maksaa kulut!
Mie taas, että katellaan, kyllä se luonto parantaa...
 
Mutta kun kolmitassuisen elämä ei näyttänyt valkenevan,
suostuin tilaamaan ajan eläinlääkärille.
Niinpä koitti Viirun elämän toinen autoreissu.
(Ensimmäisenä keväänä meille tulonsa jälkeen
kävin leikkauttamassa lisääntymisvälineet.)

Haisuli kävi antamassa Viirulle vierihoitoa. Näinköhän kissakin vaistoaa toisen kivun?

Viirun jalka tutkittiin ja kuvattiin.
Mitään näkyvää syytä kivulle ei löytynyt.
Eläinlääkäri sanoi, että voidaan suorittaa hoitomuoto
tyyliin "haulikolla ampuminen".
Ja jatkoi, että älä kerro sitä kotona!
Eli, kun selvää syytä kivulle ei löydy,
hoidetaan varalta vähän kaikkea;
kipulääkettä ja antibioottia.
Kun tulehdusta ei näkynyt, otettiin pelkkä
kipulääke viikon ajaksi.

Eläinlääkäri kertoi omasta perheestään,
että lapset aikoinaan vaativat hoitamaan kissaa,
joka näytti kipeältä.
Ja hän, eläinlääräri, sanoi, että odotellaan,
kyllä se luonto parantaa.
Lapset olivat uhanneet soittaa eläinlääkärille!
Ja hän, että no soittakaahan vain...

Viiru arastelee jalkaa hiukan vieläkin,
mutta on jo parempi.
Syli on kelvannut nukkupaikkana,
kun vain joku joutaa pitelemään sitä!

Konsta- sairaanhoitaja...

"Kissanpoika sairastaa, häntä hellikäämme,
lääkkehillä hoidelkaa kissaystäväämme.
Uni paras lääke on, siitä nauttikaamme,
kissapojan kuntohon aamuksi jo saamme..."

Kurkien keväiset terveiset

Pelto ei näytä enää tältä.
Tämä kuva on kesäkuun alusta,
kun ohra oli noussut oraalle.

Kurkiparvi vietti aikaa pellolla
aamuvarhaisesta iltamyöhään.

Jättivät lennosta terveisiä meille saapasjalkaisille.

Kovin olivat arkoja ihmisille.
Lähtivät välittömästi lentoon ja poistuivat näyttämöltä,
kun yritin lähestyä niitä kameran kanssa.

Mutta kyllä miulle riitti nämäkin terveiset!

Lentoon, lentoon...

Ohra puitiin eilen talteen.
Helpottunut ja kiitollinen tunne.
Ohra päätyy naapurin luomulehmien evääksi.
Sitä lähiruokaa.

Lähtöä odottelevat

Wilmer ja Hermanni, kaverukset.
Odottelevat kotia nauttien toistensa seurasta.
Nallen köllykät.
Vaikka on jo syksyinen vuodenaika
ja illatkin pimenevät aikaisemmin ja aikaisemmin;
miun piti taas leikata uuden nallen osat valmiiksi.
Jospa jossain välissä aina vähän ompelen
sinne entisten tekeleiden joukkoon!
Sieltä ne pikkuhiljaa ja jollain aikataululla valmistunevat...

Joko ne oli viimeiset mustikat

Viikko sitten vietin päivän Lieksassa.
Mieltäni lepuuttamassa.
Sääennustus lupaili sinne poutaa.
Mitä vielä.
Sataa ropotteli ihan ilokseen pitkin päivää.

Puolukat saivat jäädä,
mutta keräilin peilarillisen mustikoita käsin
sateen siivittämänä.
Välillä vaihdoin kuivat vermeet nuotion äärellä.
Ja taas kastuin.

Nyt ne mustikat on syöty.
Joka päivä.
Nam.
Joko pitää siirtyä pakasteen ääreen?

Metsät kuhisee hirvikärpäsiä.
Ei oikein kiinnosta lähteä puolukkamättäille
keräämään hirvikärpäsiä korvallisiltaan.
Pahalaisen elukat.
Puolukat ja hirvet viihtyvät samoissa maisemissa.

Raivausta tein viikolla koivikoissa,
joissa hirvet eivät ole majailleet -,
joten sain olla hirvikärpäsiltä rauhassa.

 

Wilhelm

Tässä istuu Wilhelm.
Se on nalle tekovuosieni alkutaipaleelta.
Aamun aurinko pilkistelee uunin kylkeen hiljalleen.

Tuolin pelastin viisitoista vuotta sitten
nyt jo edesmenneen naapurini muuttotouhuista;
tuoli oli päätymässä nuotioon...
Kuka sitä nyt vanhaa ja kulunutta tuolia huolisi!
En aio toistaiseksi tehdä tuolille mitään,
miusta se on niin roisin kaunis kulumineen.
Palanen elettyä elämää!
Ja myös muisto naapurin tädistä.

Kesä tuli takaisin.
Kauniita poutapäiviä syyskuun iloksi.
Mukava rällätä raivaussahan kanssa metsässä.
Kun vain välttelee hirvikärpäsalueita...

Tämän aamun sumuinen aurinko.