Pojasta polvi paranee?

Ei pidä paikkaansa tuo sanonta.
Mie olen saanut semmoiset polvet,
joita ei pojat ole parantaneet.
Eikä tytöt.
Nuoruuden karmeimpiin fyysisen kivun kokemuksiin
kuuluu povilumpion sijoiltaanmeno.
Ja astetta tuskaisempana lumpion takaisin palautuminen...
Näitä tapahtui kolme kertaa vuosien saatossa.
Sitten seurasi kaksi polvileikkausta,
joista jälkimmäinen oli ensimmäisen leikkauksen
korjausta.
Niinpä pärjäilin leikatulla polvella kovat ja rankat
työvuodet navetassa, pelloilla ja metsässä.
Opin kulkemaan polveni kanssa, varomaan.
Polvirukoukset piti jättää pois...

Molemmat käytössä kuluneet polvet on tässä
ikälisien myötä kertaalleen tähystyksessä putsattu.
Ja taas ollaan paukutettu eteenpäin.
Mutta nyt jälleen polvi sanoo irti sopimustaan
toimia käyttökelpoisena alaulottimenani.

Kipu polvessa alkoi hiipiä pikkuhiljaa,
kuin muistutellen olemassaolostaan.
Loppukesästä liikkuminen on hankaloitunut
etenkin metsässä ja epätasaisella.
Polvi vain ei toimi, kuten sen pitäisi.
Raivaussahan kanssa työskentely alkoi olla tuskaa,
sahan puoleinen oikea polvi ei tykännyt siitä yhtään.
Raivauspäivät olivat puolikkaita.
Loppupäivä särkylääkettä ja Voltaire Fortea polveen.

Nyt kun kipu vaanii yölläkin,
ja polvi ei suostu normaaliin kävelyyn -,
alan olla valmis tilaamaan aikaa tohtorille.
Niin, mitenkähän se olikaan sen sairasloman kanssa...

Eilen kävimme tyttären kanssa Lieksassa
katselemassa puolukkakankaita.
Olimme oikein reipasta porukkaa,
tyttären Norjassa nyrjäyttänyt nilkka
ja miun polvi.
Tappurainen Tuppuraisen takuumiehenä...
Puolukoitakaan ei (onneksi) runsaasti löytynyt,
tyydyimme pieneen saaliiseen!

Muistan äidin serkkua, joka lähes satavuotiaana
kertoi kolotuksistaan ja vaivoistaan.
Lisäsi aina, että eihän sitä pitäisi valittaa.
Sanoin, että se ei ole valittamista,
se on tosiasia.