Meren rannalla, hiekkaisella, kivisellä, unelmaisella

Pieni poika rannalla.
Mutta ei yksin.
Hän näytti niin somalta siellä aaltojen tykönä, taustalla vuoret.
Ilmeisesti leirikoululaiset olivat palloilemassa ohjaajiensa kanssa hiekkapoukamassa.
Vauhtia ja tilanteita riitti.

Konsta halusi muistella kastunutta peppuaan...
Nyt olimme viisaampia, eikä kuivatusta tarvittu!

Aaltojen letit; voi sitä ihmettä!

Vesi, teiteilija sekin!

Pitkä poukama meren rantaa -ja täynnä kiviä!!
Kuningattaren reitti kulkee tätä kautta.
Halusin ehdottomasti käydä "pyöreäkivisellä" rannalla.
Keväällä emme ehtineet tänne asti.

Käveleppä tässä sitten!

Katelkaahan työ niitä kiviä, mie otan sillä välin silimäntäyteiset!

 Sydän ja paljon muuta...

Tytär esitteli "Alvar Aalto"- kiven.
Luonto on tehnyt töitä jokusen aikaa...

 Alvar aallokot, Aurora ja Konsta.

Lempiväritetyt kivet.
Hmmm...

Kannatko, mie haluan tämän!?

Jos mie kannan vain siut!
Vai jäädäänkö tähän?
Aika houkutteleva lepotuoli...

Se ensimmäinen löydetty kivi on paras.
Jokaisen voisin ottaa taskuuni, reppuuni.
Isot ja pienet.
Muistinpa, miten kulkiessani ensi luokille kansakouluun;
keräilin maantien varresta kauniita kiviä olkalaukkuuni.
Niitä sitten vuosikaudet kaapissani pyörittelin ja ihailin...
Synnytäänkö jo valmiina kivi-ihmisiksi?
Vai onko se sukuvika...

 Meidän terveiset jäivät sinne.

Aaltojen pehmentämät muodot.
Siinä sitä taiteilijaa kerrakseen!

Tällä Langenesin uimarannalla otettiin jäämereltä (Norjanmereltä) luulot pois!
Uimme!
Eikä se ollut edes jäätävää!
Olin varautunut kylmempiinkin aaltoihin...
Hiekkaranta oli pehmyt ja valkoinen.
Piti vain varoa merisiilien jäänteitä hiekalla.

Kerroin muutama vuosi sitten Kodin Kuvalehdessä olleesta,
Kai Lehtisen kirjoittamasta muistelusta, kuinka perhe oli jäämeren rannalla käydessään
päättänyt toimittaa hyiseen veteen uimaan "naisen, joka meillä asuu".
Kun kerran siellä jo oltiin.
Jälkikäteen lapset olivat ihmetelleet, että he eivät olleet tienneet,
että niin paljon erilaisia kirosanoja on olemassa...