Louhi-Nalle: Norjan terveisiä; pätkä Kuningattaren reittiä

perjantai 12. elokuuta 2016

Norjan terveisiä; pätkä Kuningattaren reittiä

Norjassa käynti on jo sinällään hurja kokemus.
Ne maisemat vetävät hiljaiseksi, ei sille mitään voi.
Se on niin erilainen ympäristö Pohjois-Karjalan ja Liperin
pelto- ja metsätunnelmiin tottuneelle.
Luovuimme ystävän kanssa suosiolla valassafarista;
miulle riitti se toukokuinen seikkailu kuohuvan meren keskellä.
Ystäväni on myös aikoinaan kokenut lapsensa kouluretken
mukana todella kovan myrskyn pohjoisella Norjan merellä.
Päätimme siis tyytyä kuivan maan kokemuksiin.
Geitbergetille emme kavunneet,
mutta patikoimme Kuningattaren reittiä pitkin naapurikylään, Nyksundiin.
Sinne on matkaa noin 7 kilometriä.
Nousua ja laskua.
Kivikkoa ja tasaista.
Kuivaa ja märkää.
Ja nousua ja nousua.

Polun varrella sinisiä silmäniloja!

Vuorien keskellä pieniä järviä!

Jokaisella meillä omat vuorensa.

Ja polkunsa.
Sieltä ne löytyvät, kun askel kerrallaan kuljetaan elämässä eteenpäin.
Kaikella on tarkoituksensa.
Ja merkityksensä.
Jonkun kokemuksen tarkoituksen saattaa ymmärtää
vasta joskus paljon myöhemmin.
Oma polku kuitenkin.
Sitä pitkin jokainen meistä taapertaa.
Omien voimiensa mukaan.

Evästauko paikallaan.
Jalkojen alla jyrkkä pudotus alas meren rantaan.

Tauko maistuu myös Konstalle ja Auroralle.

Tuolla rinteessä näkyy pieninä pisteinä ihmisiä.
He ovat jo kääntyneet nousemaan Kuningattaren reittiä takaisin kylään.
Meidän reitti kääntyi vastakkaiseen suuntaan.

Konstalla on lisähaasteita;
pysyäkö polulla, vaiko eikö...

Jos ihan hetken levähtäisin?

Reitillä tuli vastaan kymmeniä patikoijia.
Kaikki tervehtivät omalla kielellään.
Teki mieli sanoa: Ka hyvvee päivee...
Muutamat nopeajalkaiset ohittivat meidät;
no; kyllä mekin ohitimme yhdet kulkijat!!
Tässä eräs ohituspaikka;
väistimme kahta vastaantullutta pariskuntaa
polun sivuun päästääksemme heidät ohitse.
Viimeisimmällä kulkijalla oli iso koira hihnassa.
Koimme hivenen epämiellyttävän tuokion,
kun isäntä ei saanutkaan pidäteltyä koiraansa.
Se lähes hyppi meidän päällemme ja miun takana oli
jyrkkä pudotus...
Konstakin tietysti kiinnosti koiraa.
Hupsistaheijaa,
että semmoisia retkeijijöitä.
Onneksi ei käynyt kuinkaan...
Sydämentykytystä ja pohtimista, että jos koiran kanssa liikkuu
tuommoisessakin paikassa, niin kyllä se pitäisi pystyä
pitämään kurissa.

Sieltä sitä tultiin!
Meren ja järven välistä; maakaistale näyttää kovin kapealta ylhäältä rinteestä katsottuna.

Uusia järviä.
Kuulemma hyvin kalaisia ovat nämä vuorten sisällä olevat järvet.

Tytär tsemppasi meitä huonopolvisia (ja huonokuntoisia),
että "kohta" on tasaista...
Se kohta oli aina jossain edessäpäin!
Hän oli kesän mittaan kulkenut ja juossut reitin useaankin kertaan...
Ottihan se voimille ja polville,
mutta askel kerrallaan siitä vain mentiin ylöspäin.
Ja alaspäin.
Aikaa meillä meni nelisen tuntia.
Mutta pitihän meidän välillä pysähdellä ja ihailla maisemia,
kun kulkiessa oli ihan pakko vain katsoa jalkoihinsa.

Pilvet seikkailivat vuorten rinteillä ja päällä.
Tytär näytti kuvaamaansa videota, kun yhden kerran reittiä kulkiessaan
hän oli noussut noin 600 metriä korkealle vuorelle reitin varrella.
Joka puolella vuoren huipun alapuolella oli ollut pilveä,
joka näytti ihan pumpulilta.
Aurinko oli paistanut sinne ylös,
ei tuulta, ei minkäänlaisia ääniä.
Vain hiljaisuus.
Ja siellä yksin!
Hän oli ajatellut, että onkohan tämä unta...