Mustikkarakkautta

Oma maa mustikka!

Ei ole ainakaan vähenemään päin tämä marjastus-innostus...

Mikä nautinto, saa olla metsässä, kuunnella metsää ja poimia mustikoita.

Lasketaanko se harrastukseksi?

Ihan sama,  hyöty-sellaista.

Pakastin täyttyy uhkaavaa vauhtia...

Heinäkuun viimeinen päivä.

Kaunista kuun vaihdetta!

Mennään metsään.

Siellä on ihmisen hyvä olla!

Suo ja keltainen kulta; tekstiä edelliseen kuvakoosteeseen

Juu, kyllä ei pitäisi älyttömille antaa älypuhelimia!
Edelleen yritän opetella laittamaan älypuhelimella kuvia tänne blogiini - siinä onnistumatta!
Taikka; siis kuvat saan laitettua, mutta en tekstiä...

Viikonloppuna sain lakkasuolle - ehkäpä viimeisen kerran tänä kesänä -,
mukaan nuorimman siskoni, joka yllätti sekä itsensä, että minut
lähtemällä viimeiselle suolle Reinoissaan ja poimi onnellisena Kupilkallisen lakkoja.
Ensimmäistä kertaa elämässään!
Lieksassa olivat mukana myös liperiläistynyt siskontytär ja yksi metsäpoikani.

Lakkahan kypsyy vähitellen ja samalla suolla pitää käydä ainakin kolmesti poimimassa kypsyneet.
Niin iso ilo ja nautinto olla pitkä päivä suolla!
Sade kasteli meidät kertaalleen, mutta se ei haitannut.
Kahvitauolla vaatteet kuivuivat nuotion lämmössä.

Kellon ympäri- Lieksan reissu päättyi pieneen maisema-ajeluun...
Siinäpä helsinkiläistyneelle siskolle perspektiiviä.
Täälläkin, kaukana etelän vilinästä, asutaan ja eletään.
Kauppaan ja asioille on pitempi matka, kuin pari kadunväliä.

Nyt lakka-aika on ohitse ja kädet ovat mustikan siniset seuraavat viikot!

Suo ja keltainen kulta

Aurora ja Tiu sekä siskon Aate mukana Lieksassa.

Konsta, Jehki ja kuuset

Orinnoron rotkolaaksossa.
Kauan sitten kaatua rojahtanut kuusi oli jo kuoriutunut ja tarjosi silkinpehmeän
istuimen kulkijoille ja kuvaajille.
Kuusi oli kaatunut hienosti ja tarkasti kahden kuusen välistä alas, eikä ollut jäänyt konkeloon.
Luonto hoitaa kuusensa...

Patikointikaverit Konsta ja Jehki.
Jehkillä on hieno kesähattu, joka on löytynyt joskus markkinoilta.
Tuohityöntekijän taidonnäyte!

Sammalpeti.
Jos se olisikin aina näin leppoisaa.

Päivö- myrskyn harmillisia aikaansaannoksia odottaa meidänkin metsässä.
Parikymmentä kuusta on nurin, kaatunut kokonaan juurineen, tai keskeltä katkipoikki.
Harmillista.
Työmaa odottaa, kun ne karsitaan, sahataan ja kuljetetaan sieltä pois.
Tottahan ne voisi myös jättää metsään, ötököille...
Runkomäärä ei ylitä ötökkälain määrittämää enimmäismäärää hehtaaria kohti.
Mutta poishan ne on sieltä saatava.
Polttopuuta.
No. Onneksi on vielä kesää jäljellä...

Kokeilu, onnistuuko blogin kirjoittaminen kännykällä...

Kännykällä kokeilua;
tämä kaikki tekniikan käyttöönotto on niin hankalaa...

Ensimmäiset kanttikset!

Orinnoron rotkolaakso; yksi Savon seitsemästä ihmeestä

 Marjastuspäivien välissä olin ystävän seurana Leppävirralla.
Käytiin patikoimassa Orinnoron rotkolaaksossa.
Se on yksi Savon seitsemästä ihmeestä; mitä lie ne kuusi muuta.

"Orinnoron rotko syntyi, kun Luojalta loppui luomistyössä maa
ja sitä piti ruveta venyttämään: maankuori repesi Orinnoron kohdalta."
Niin.
Jotenkin näin - tai sitten ei.

 Hyvännäköinen, kantikkaasti parrusta rakennettu liiteri laavupaikalla.

 Orinnoro on huikea luontokohde!
Pystysuorat kalliot, yhtenäiset tai lohkareista syntyneet; kohoavat kohti taivasta.
Alhaalla rotkossa kasvoi saniaiset ja ilma oli viileää ja kosteaa.
Luonnon puutarhuri on saanut kasvit kukoistamaan pitkin kallioseinämän saarekkeita.

 Luonnossa on hyvä olla ja hengittää.
Kuunnella ajatuksiaan.
Jutella hiljalleen iloista, suruista, elämästä.
Ja koko ajan luonto ja metsä hoitaa ja hoivaa, huomaamatta, huomaten.
Suru pienenee, ilo suurenee.
Ihminen siinä välissä jaksaa taas elämässä askeleen eteenpäin...

 Lepo ja levähdys.
Pysähys.
Silloin kun elämä pysäyttää.

 Rotkon kapeimmassa kohdassa ihan melkein pystyi koskettamaan
molempia kallioseinämiä, kun oikein kovasti kurkotti...

 Joka puolella Suomea löytyy näitä hienoja luontokohteita,
kun vain ottaa ja menee kokemaan!
Olin tämänkin Orinnoron kyltin ohiajaessa huomioinut, mutten ollut siellä koskaan ennen käynyt...

 Tavoitteeksi siis käydä ja koluta uusia ja käymättömiä kohteita!

 Konsta, Jehki sekä Aurora ja Tiu.

 Ja miten hyvältä kahvi ja leivät maistuvat metsän suojassa...
Kupilkat kulkevat repussa kevyesti mukana.

Korkean paikan kammoisen oli ihan helppoa kulkea alhaalla;
mutta ylhäällä, rotkon reunalla mutkittelevalla polulla oli jo sydämen tykytystä!
Konsta urheili roikkumalla oksan karahkassa repun hihnasta...
Kuusten latvat kurkottavat jossain siellä alapuolella.
Tänne pitää joskus palata nuorison kanssa patikoimaan.

Liperi ja Tuulikki Pukinlahdessa

Tämä kuva on Komperon Kotiseutumuseon kokoelmissa.
Kuva lienee jostain 1900- luvun alkupuolelta.
Silloin on liikuttu tarpeeseen ja jos on lomailtu, niin varmaankin kotomaassa.
Ajatella.
Laivat ovat kulkeneet Heposelällä, tämä kuva on siis Pukinlahdesta; Komperon ja Ristin rajoilta.
Vesiteitse on puksuteltu paikasta toiseen.
Kesällä; talvella on pysytelty kotona!
Naapurin Hilja- mummo muisteli, miten laiva pysähtyi Outokummun Varislahdessa.
Laivalla kulkeminen on ollut luontevampaa, kuin köröttely hevoskyydillä...

Tänä kesänä toivoisi - ja sitä on toivottu ihan korkeamman päättäjän taholta;
että suosittaisiin kotimaan matkailua.
Kohteita löytyy joka puolelta Suomea.
Laivalla, autolla, junalla tai hevosella. Ja patikkakyydillä.
Patikoimalla.
Eurot pyörimään kotimaan yrittäjille ja vältetään taudin leviämistä ulkomailta...

Hyviä lomia ja reissuja jokaiselle!

Kesää, kesää, touhua, touhua...

 Kesä karkaa taas käsistä.
Vai miten se meni?

 Miten ihmeessä sitä on joskus kerinnyt hoitaa maatilan viljely- ja karjanhoitotyöt...
Kun nyt ei tunnu aika riittävän mihinkään.
Ai niin.
Oliko se se ikä.
Kun kaikki hidastuu, siis tekeminen.
Eikä aikaa ole enemmän tarjolla.

 Tieremontin jälkeen ohjelmassa on ollut aittojen nostoa...
Kun ne edelliset sukupolvet olivat päättäneet pystyttää aitat savikolle,
vaikka Loviisa-mummo oli sanonut, että ei pidä sinne laittaa, -
vaan ylemmäsi metsän reunaan, kestävälle kivennäismaalle.
Jokainen sukupolvi saa harmaita hiuksia, kun aitat heiluu ja vajoaa...
Tekohengitystä niille taas annetaan; ja muutama vuosi eteenpäin.

 Sitten tämä metsäinen elämä; lakat kypsyvät ja kohta mustikatkin.
Olen sanonut, että miun lomapäivä on silloin, kun pääsen lakkasuolle tai mustikkametsään.
Päivänä muutamana, kun talo oli täynnä meidän nuoria; kysyin, että kiinnostaisiko lakkasuoretki.
Kiinnosti.
Neljä nuorta ja mie.
Kahvi- ja tee-eväät tottakai mukana, ja niinpä suolla kului monta tuntia.
Nuoriso keitti omistaan, yhteensä lähes 5 kg; lakkahilloa.
Komea kattilallinen ja purkkirivistö suon kultaista hilloa!

Jatketaan kesää; vielähän sitä on jäljellä.
Nautitaan.
Kukista ja marjoista, auringosta ja tuulista.
Ja nalleista!!
Olen onnellisena seurannut, miten muutama tekemäni nalle on saanut tänä kesänä kodin.
Sen juuri oikean ihmisen luota, joka vain sille nallelle oli tarkoitettu!!
Nallerakkautta!

Kivi-nalle, joka löysi sen oman ihmisen ja oman kodin Lieksasta. Vai menikö se toisin päin?!

Pihatien remonttia; eli yksi iso urakka tältä kesältä ohitse

 Yksi tämän kesän iso urakka on nyt valmis.
Minä hoidin asiasta hermoilemisen ja ammattilainen teki työt!
Navetan edessä oleva tie oli vuosikymmenten saatossa kohonnut korkeammalle,
kuin navettarakennus.
Sadevedet ja lumen sulamisvedet pakkautuivat liiteriin ja ulkosaunan oville...
Tämmöinen maastoutunut tie oli ennen sen madaltamista. (Jotain ropeltamisia olin jo aloittanut..)
Navettarakennus on valmistunut vuonna 1967.
Tankkiauto rupesi hakemaan maidot tilalta 70- luvun alussa ja jonkinlainen tie on silloin tehty,
mutta ihan ilman sen kummempia perustuksia.
Se meidän kuuluisa "tankkilenkki"!
Lehmät lähtivät, eli lypsykarjan pito loppui 1991. Tankkilenkki jäi olemaan ja elämään.

Viikko sitten saapui Pasi Pennanen kaivinkoneellaan ja urakka alkoi.
Toinen mies oli traktorilla ja peräkärryllä siirtelemässä maita ja kiviä pois tieltä.
Olipa ilo seurata ammattilaisen otteita!
Jokaisen pikkupojan unelmatyö: kaivinkoneenkuljettaja!
Ahtaassa välikössä kauha vain heilui, eikä tullut osumia mihinkään ylimääräiseen!

 Ja niitä kiviä löytyi ja löytyi ja löytyi!
Pasi sanoi, että kun yhden kiven otti, niin kolme löytyi...
Aivan jäätävän isoja kiviä oli täynnä koko tien pohja!
Eipä ole turhaan tilan nimenä Louhi.
Tietä piti alentaa puolisen metriä, että sille sai oikean laskun.
Kun isä rakensi navettaa; piti sen paikalta aluksi räjäyttää isoja kiviä pois.
Muistan, kun ekaluokkalaisena tulin koulusta kotiin, ja kuului huuto: "Ampu tulee! Palaa!";
ja sitten kuului pamaus ja kiven sirpaleita lenteli ties minne saakka...
Oli se jännittävää aikaa.

 Vanhan navetan paikalta, tallin kulmilta, löytyi tämä hevosenkenkä! Aarre!
Se tuo onnea uudelle tielle.

 Talolle päin laitettiin porraskivet, koska luiskasta tuli todella korkea.
Navetan oven eduskivinä olleet vanhan kivinavetan kivet palvelevat nyt askelmina,
kun kuljetaan liiteriin, saunalle, navetalle jne.

 Aika näyttää, miten hyvin vedet alkavat osautua oikeaan suuntaan!
Uskon, että seuraavat vuosikymmenet pärjäämme tällä remontilla.

 Luiskiin kuljetin metsästä kunttaa, eli sammalta ja mustikka- ja mansikkamättäitä...
Ne peittävät ja suojaavat luiskaa.
Tykkään, sanoi kuopus.
Mitään kivikko- tai rinnekasveja...
Puutarhakeinukin oli siirrettävä tien reunasta pois, ylemmäksi.
Sen alta piti ottaa iso kivi pois ja keinu jäi keikkumaan tyhjän päälle...
Kätevästi nousi painava rakennelma kaivinkoneen kauhalla; parrujen ja liinojen avulla;
"Mihin kohtaan tämä lasketaan"?!

Kuinka ollakaan, Konsta testaa sammalmättäällä maaten luiskan sopivuutta!
Ja minä huokaisen helpotuksesta!

Nalletohtorin vastaanotolle saapui vanha vaaleanpunainen nalle

Tämmöinen vanha nalle saapui postipaketissa minulle korjattavaksi kesäkuun alkupuolella.
Nallen omistaja on saanut nallen mummiltaan 5-vuotiaana vuonna 1961.
Rakas nalle on kulkenut mukana nämä vuosikymmenet.
Ja se näkyy nallessa...

Voi toista reppanaa!
Vaaleanpunainen nalle oli ehjä muuten, mutta kuonoparkaa oli hellitty liikaa;
se repsotti auki ja onttona täytteistä.
Vartalo ja raajat kaipasivat lisää täytettä, korvat olivat kadonneet ja silmäpuolena nalle
näytti jo tosi surkealta.
Kaunis ja harvinainen vaaleanpunainen turkki oli nuhjuinen - eli puhdistusta, puhdistusta...

Tehdastekoisissa vanhan ajan nalleissa raajojen täyttäminen on tehty ylhäältä,
nivelten yläpuolelta; ja täyttämisen jälkeen kursittu saumat kiinni.
Siitä onkin helppoa avata ja pistää lisää täytettä.

Pulleutta alkaa olla sopivasti!
Nallen kylkiluut eivät enää törrötä...

Kuivatteluasentoja puhdistamisen jälkeen...

Nalle-herra valmiina meijän äidin ruusupensaan juurella.

Nalle sai säilyttää sen ainoan oman silmänsä; maalasin sen vain uudelleen.
Uudet korvat ompelin nallen kulunutta karvaa lähinnä olevasta mohairista.
Ja  uudet kirsu ja suu.
Nalle täynnä rakkautta!!

Kun laitoin omistajalle kuvan valmiista ja korjatusta nallesta;
tuli häneltä viesti, että itku pääsi jo kuvia katsoessa...
Ja palautui kuulemma lapsuus mieleen, kun hän oli saanut tämän nallen mummiltaan...
Parasta palautetta korjaajalle, että nallesta tuli mieluisa!!

Konsta vilkuttelee ja toivottaa hyvää elämän jatkoa vanhalle herralle.